2. joulukuuta 2016

Ei joulu- vaan Violetdreamin tarina

Violetdream-joulukalenteri

Luukut 1 ja 2


Ensimmäinen luukku jäi "aukaisematta", mutta tässäpä tämä nyt alkaa, Violetdreamin kennelin tarina joulukalenterina. Kerron 24 päivässä noin ja suunnilleen, miten tähän shelttirotuun olen hurahtanut ja miten olemme karvaisten kanssa tähän päivään tultu.

Oli vuosi 2008. Perheeseemme kuului 2 aikuista, 2 lasta ja yksi koira. Koiran nimi oli Väinö (naapurin isännän mukaan) ja se oli lagotto romagnolo. Alkuvuodesta olin alkanut miettimään Väinölle koirakaveria. Olin jo tässä vaiheessa ihastunut ystäväni shelttiin, joten se tuntui juuri oikealta rotuvalinnalta. Paljon lueskeltiin rodusta ja ystävältäni sain lisätietoa, kuinka ihanaa elämä voi sheltin kanssa olla. Vilman haave oli bluemerle narttu, jolla on eriväriset silmät. No, eikus kyselemään kenneleistä, josko pentuja olisi tulossa ja pitäisivätkö he meitä varteenotettavana shelttipentunsa omistajana.

Maaliskuussa saimme aivan ihanan viestin Mehtätalon Katilta Jelisan kennelistä: Heille oli tulossa trikki/bluemerlepentuja ja olisimme ihan varteenotettava perhe pennulle. Pitkä parin kuukauden odotus sitten alkoi ja kun Kati soitti huhtikuun 29. tai 30. päivä, että merlenarttuja on syntynyt, hypimme lasten kanssa tasajalkaa ilosta. Jee, jospa meille ois pentu tulossa!! 

Ja niinhän siinä kävi, että meille muutti kesäkuussa pieni bluemerle tyttö, jolla toinen silmä oli ruskea ja toinen sininen - juuri Vilman toiveiden mukainen. Nimen keksimme Vilman kanssa, kun katselimme ulkon kuuta. Mikäs sen parempi nimi noin ihanalle vauvalle kuin Luna. Ja kun Kati vielä laittoi kennelnimekseen Jelisan Bella Luna, oli tämä neiti täydellisistä täydellisin.
Luna vielä syntymäkodissaan. Kuva Kati Mehtätalo
Luna jo uudessa kodissaaan.

Lunahan valloitti sitten kaikkien sydämen olemuksellaan, jopa Väinön. Lunaa lelliteltiin ja lällyteltiin, kuljetettiin siellä ja täällä, opetettiin elämään kunnon koiraksi perheessä ja muuallakin. Väinö-lagotto opetti omia kujeitaan mm.  haukkumaan kaikki meille kylään tulevat. (Tämänhän Luna edelleenkin osaa ja vieläpä todella hyvin, jonka kaikki meillä käyneet tietävät turhankin hyvin.)

"Mikä ihme tuo rääpäle oikein on?!!", miettii Väinö.
Lunan kanssa kävin pentukurssin ja innostuttiin myös agilitysta ja jatkettiin agilitykursseilla valmennusryhmiin saakka. Kisoissakin pyörähdettiin, mutta se nollarata jäi aina vain haaveeksi. Valmennusryhmissä kuljettiin kuitenkin muutama. Kun Luna sitten harjoituksissa alkoi kiinnostumaan enemmän kanssatreenaajistaan (varsinkin Karjalaisen Juhan kuljettamasta Mimmistä), päätin, että Luna saa jäädä harrastamaan kotiin omia juttujaan. Niissäkin tuntuu tällä neidillä olevan ihan tarpeeksi :)

Näyttelythän minua kiinnostivat todella paljon. Vaasassa kävimme Lunan kanssa ensimmäisen kerran kehässä ja siitähän se kipinä sitten jäikin. Ikävä kyllä Lunan hännänkanto (selän takana rullalla kuin pystykorvalla konsanaan) oli, ja on edelleen, minulle se akilleen kantapää. En vaan saa sitä näyttelyissä alas. Se kuitenkin johtuu suurelta osin omasta epävarmuudestani ja senhän Luna kyllä vaistoaa. Tällä hetkellä tuo veteraani-ikäinen Luna odottelee hetkeä, kun pääsee jälleen kehään. Ensi vuonna aion sen vaikka häntäpystyisenä sinne viedä.

Luna tykkää makoilla kesäisin pihan kuumimmassa paikassa.
Tässä teille :)
Luna on meidän perheen paimentaja. Se huomauttaa kaikesta ylimääräisestä hössötyksestä. Kaikki meille syntyneet pentueet ovat saaneet kokea sen äidillisen huomautuksen, kun on mennyt leikki liian pitkälle. Ruoka-ajat eivät pääse tältä neidiltä vahingossakaan ohi. Aamulla ollaan keittiössä haukkumassa ja illalla kyllä muistetaan, että seitsemään mennessä pitää ruokakupissa ruoka olla. Rapsutukset vaaditaan tassulla napauttamalla. Ja jos sattuu - erittäin harvoin kylläkin - että sohvalla vieressäni makaa joku toinen koira, Luna hyppää vaikka sen päälle ja työntää itsensä lähimmäksi minua pukaten samalla toisen koiran sohvalta.  Kaikki meille tulevat vieraat haukutaan niin, että huomio varmasti kiinnittyy vain ja tasan häneen itseensä.  Luna on meidän perheen pahin roturasisti. Se ei voi ymmärtää, etteivät kaikki koirat näytä samalta kuin hän. Lunalle käy kaikki, se ei turhia stressaile mistään, lehmänhermoinen koira se on. Luna on myös aikamoinen diiva. Kesällä se ei voi mennä missään nimessä nurmikolle kuin pikaisesti pissalle ja heti pitää hypätä takaisin laatoille. Rapakot kierretään kaukaa ja sadekeli tarkoittaa Lunalle mieluummin sisällä olemista ja sohvalla nukkumista.

Luna on maailman ihanin Luna. Rakastan häntä yli kaiken ja kiitän sydämestäni Katia, joka meille tämän ihanan neidin luovutti. 

Luna 2010 Oulun näyttelyissä.
Kuva Tarja Nevalainen
Vuoden verran Lunalla oli kaverinaan Väinö. Elämäntilanteemme muuttuttua tein raskaan päätöksen ja etsiä Väinölle uuden kodin. Teimme tuon herkkärotuisen lagottopojan kasvatuksessa monta virhettä. Siitä tuli epävarma ja lopulta se oli vain minun koirani, ei hyväksynyt edes lapsia muualla kuin kotona. Halusin, että se saa paremman elämän ja niinpä Väinö muutti uuteen kotiinsa kesällä 2009. Väinö pääsi eläkeläismiehen kaveriksi ja se rakkauden määrä, jota se uudessa kodissaan sai, teki sydämeni ylionnelliseksi. Väinön tämänhetkisestä elämästä en vaan surukseni tiedä mitään. Yhteydenottoihini ei enää parin vuoden päästä vastattu.

Väinö <3
Tarina jatkuu, mutta miten... Sen pääset lukemaan huomenna :)

Ei kommentteja: