Elämäni pisin tunti

Nyt voi jo huokaista helpotuksesta, mutta vielä puolitoista tuntia sitten oli meneillään elämäni pisin ja karmein tunti. Martta hävisi lenkillä!

Kuuden maissa oli metsälenkille lähtö, kuten tapana on. Koirat sekosivat täysin, kun sohvalta nousin, kuten tapana on. Pannat kaulaan, hihnoista kiinni ja menoksi siis. Kun pääsin metsätien päähän, päästin kaikki koirat irti, vanhimmasta nuorimpaan. Siinä kävellä päkyteltiin, hypeltiin kaatuneiden puiden yli ja nautittiin luonnon rauhasta - kunnes tapahtui se koiranomistajan kauhein hetki: yksi koira oli hävinnyt! Ja tämä koira oli Martta, tuo pieni, 14-viikkoinen suloisen ihana tyttö! Noin kaksikymmentä metriä sitten sen pomppimista seurailin - ja yhtäkkiä sitä ei ollut missään! 

En tiennyt oikein mitä tehdä. Seisoskelin paikallani ja kutsuin Marttaa kutsumasta päästyäni. Mietin, mihin ihmeeseen se oli voinut mennä. Ihan kuin olisi hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Mietin, oliko isoja lintuja näkynyt. Olisiko voinut haistaa käärmettä ja jäädä jonnekin makaamaan. Ääntäkään siitä ei kuulunut, joten kumpikaan vaihtoehto ei mielestäni ollut voinut tapahtua. Kiertelin samaa paikkaa toisten koirien haukkuessa ympärilläni. Ajattelin, että huonoja paimenkoiria ovat, kun noin antoivat pienimmän mennä hukkaan. 

Monenlaiset ajatukset tosiaan kävivät mielessäni, kun yritin järkeillä, mihin ihmeeseen pieni koira voi hävitä jälkiä jättämättä, ääntäkään päästämättä. Tässä vaiheessa ensimmäisen kerran rukoilin enkeleitä, että Martan löytäisin. Kiertelin metsää laajentaen kehää suuremmaksi ja suuremmaksi. Etsiskelin sitä joka kuopasta, ruohotupsun takaa, kivien välistä, joka paikasta. Yllättävän rauhallisesti kuitenkin pystyin ajattelemaan ja etsimistä jatkamaan. 1,5 tuntia kiersimme neljän koiran kanssa ympäri metsää, tarkistaen myös, olisiko Martta juossut tielle, joka kyllä on niin kaukana, että epäilin sitä kovastikin. 

En kuljeta kännykkää lenkillä koskaan mukana, kun haluan nauttia luonnosta ihan rauhassa. Tällä kertaa kaipasin kännykkää kovastikin, että olisin voinut soittaa kavereita Marttaa etsimään. Ja pakkohan oli sitten lähteä hakemaan sitä kotoa. Matkalla kotiin pyysin enkeleiltä, että ovat ohjanneet Martan kotiin. Huutelin sitä kotiin päin kävellessäni ja jotenkin tuntui, että kyllä Martta löytyy. Kotipihaa lähestyessäni kerroin pihallaan oleville naapureilleni, että Martta oli hävinnyt ja katselin samalla omalle pihalle. Ja arvatkaapa, mikä siellä pihalla istui: Martta!  Tuo pieni 3,5 kuukauden ikäinen soopelityttö oli osannut tulla takaisin omaan pihaan eli oli juossut takaisin lenkiltä n. puolen kilometrin matkan! Uskomaton Martta, niin viisas ja fiksu se on! Voi sitä molemminpuolista ilon, onnen ja kiitollisuuden määrää, kun Martan syliini sain!

Mitä tästä opin: Lenkillä pitää aina olla täysin läsnä! Vaikka nauttii metsästä, puista, taivaasta ja auringosta, pitää myös muistaa koirat, ja seurata niiden touhuja koko ajan. Alle minuuttikin voi näköjään olla tarpeeksi pitkä aika koiran hävitä. Enkelit olivat kuitenkin mukana, kun kaikki on nyt hyvin.

En tiedä, miksi Martta oli palannut kotiin. Ehkä se jäi hetkeksi puskaan haistelemaan enkä sitä huomannut, kun alussa pieni paniikkki minulle iski. Tai ehkä se on säikähtänyt jotain ja lähtenyt juoksemaan takaisinpäin.

Seikkailijalle uni maistuu, kuten neljälle muullekin.