15. kesäkuuta 2018

Iloa ja surua

Ensin ne surulliset uutiset.

Sain keskiviikkona ystävältäni Päiviltä suruviestin, että Milo-shelttinsa on päästetty koirien taivaaseen. Milo oli 15 v 8 kk täyttänyt hieno herra, joka ainoa sairaus oli sydämen vajaatoiminta, jota lääkittiin. Vanhuuden vaivoja ei juuri ollut, mutta lopulta ei juuri jaksanut mukana kulkea.

Milo on se sheltti, joka rakastutti minut tähän ihanaan rotuun. Kun ensimmäisen kerran näin tämän shelttipojan, rakastuin sen rauhallisuuteen, viisauteen ja ihanaan katseeseen. Olin aivan mykistynyt, kun näin sen lenkille lähtiessämme hakevan Päiville lenkkarit valmiiksi. Ahnekin se oli. Keittiöön kun emännällä tai isännällä askel kävi, siellä oli jo Milo valmiina odottamassa herkkuja. Milo ei koskaan ärhennellyt kenellekään, ei vastaan tuleville koirille. Se tiesi, kuka se oli, eikä ollut tarvetta minkäänlaiseen pullikoimiseen. Milo sai todella paljon rakkautta, ja sitä myös antoi. Voin vain kuvitella surun, jota nyt Milon poismeno emännälleen ja isännälleen on tuonut. Vaikka sitä tietää, että joskus se eron tilanne eteen tulee, tulee se aina liian aikaisin. Toivon niin sydämestäni voimia Päiville ja Keijolle! 

Vanha herra <3
Kuka voisi tuota katsetta vastustaa!
Milo 2-vuotiaana.
Milo-poika marjassa. Oma poimurikin näyttää hänellä olevan.
Ja minun tietenkin piti se sheltti itselleni saada. Kävimme myös näytillä Milon luona ja kyllä hän taisi Lunan hyväksyä.

Iloiset uutiset seuraavaksi

Meillähän on tässä viime päivät ollut aikamoiset orgiat meneillään. Juoksusia narttuja on ollut talo täynnään. On ollut meneviä, juuri meneillään olevia sekä tulevia tärppejä. On ollut apua vastaanottavia narttuja ja apua antavia narttuja. Huumori on jälleen kerran ollut koetuksella. 


Päivin juoksuinen Bella (Kiitäjän Charlotta) tuli myös poikalauman keskeltä meille rauhaan. Tai no, rauhaan ja rauhaan... Ensin otti apua vastaan, ja tärppien ohi mentyä, siirtyi auttajien joukkoon. Lilja-pennullakin oli jo kunnon otteet, kun Adaa avusti. 

Bellalla ja Almalla on YYA-sopimus

Mutta. Olihan tällä tarkoitusta muutakin.  Adan juoksuja olin odotellut jo pitemmän aikaa, ja kun se meille tuli muitten juoksuhuuruisten joukkoon, alkoivat ne sitten silläkin. Ja eikus odottamaan tärppipäiviä. Hiukan oli hankala tietää, milloin ne tosissaan tulivat, kun kaikki hyppivät toistensa päälle eikä välttämättä sillä autettavalla edes tärppejä ollut. Mutta kyllähän se sitten selvisi, kun Adaa vähän tutki. Niinpä sitten Ukkis (Usvatar Dominic) sai jälleen kerran Violetdreamin neitokaisen etutassujensa väliin ja rakkaus roihahti todella pian. Adakin tuntui nauttivan Ukkiksen otteessa. Sitä vaan ihmettelin, että ensimmäisellä kerralla eivät edes toisiaan katsoneet, joten en siitä rakkaudesta pysty ihan varma olemaan. Viimeisellä astutuskerralla kun olivat nalkissa, kääntyivät vihdoin viimein toisiaan katsomaan. Kaiketi halusivat tarkistaa, että oliko sittenkään oikea valinta. No, tuossa vaiheessa asialle ei kyllä enää mitään olisi voinut tehdä. Ja kyllä siinä joka kerta jonkunmoinen lempi leiskui,  se kummastakin näkyi.

Niinpä sitten odotellaan elokuun alkupuoleen saakka näitten kahden lemmenleikkien tulosta. Tässä muutama kuva tästä nuoresta parista.

Ukkis:



Ada-ihanainen:






21. toukokuuta 2018

Käytiin näyttelyissä, joo

Ihanhan se on pakko nyt Oulun Nord-näyttelyistä jotain kirjoittaa, kun kerrankin oli hovikuvaaja mukana. Henri-poikani tuli ensimmäistä kertaa seuraamaan, mitä siellä näyttelyssä oikein tehdään ja otti myös kuvia. Oli niin helppo vaan olla, kun ei tarvinnut kameran takana itse olla eikä sitä kenellekään tarjota kuvaamista varten.

Näyttelyhän oli äitienpäivänä, joten mikäs sen parempaa moisen juhlapäivän viettoa voisi ollakaan kuin näyttelyissä pyöriskellä. Aamulla ajaa körryyttelin Kaketsulle näyttelypaikkaa kohti kolme koiraa, Luna, Ellu ja Ada, auton takana häkissä. Hymyssä suin ajelin menemään, kun kerrankin olin mielestäni ottanut kaikki näyttelyissä tarvittavan mukaan. Siis ihan kaiken!

Näyttelypaikan parkkipaikalla kasasin lastenvaunut, jonka päälle laitoin koirien häkin, tuolin ja aitauksen. Koirat laitoin häkkiin, repun selkään ja lähdin kuormaani kärräämään näyttelypaikkaa kohti. Kiirettä ei ollut, kun olin käynyt teltan pystyttämässä edellisenä iltana. Ihmettelin mennessäni, miksi häkki oli niin kierossa, mutta syytin vinossa olevaa tietä. Kun olin teltallani, huomasin, että häkki se kierossa olikin, ei mahtunut kunnolla lastenrattaiden päälle...

Henrinkin tuli ja aloitti kuvaamisen. Kerroin hänelle, mihin pitää kiinnittää huomiota näyttelyissä ja millaisia kuvia halutaan. Se kun on hieman erilaista kuvaamista, pitää ottaa huomioon koiran liikkeet ja asennot. Hyvin kyllä ensikertalaiseksi Henri hommansa hoiti! Kiitos siitä hänelle!

"Me ollaan täälä, muttei oikein ymmärretä, miksi!"
2
"No, oonko mää valamis?"
Ellu-kutale syö nakkikuppia tyhjäksi ja Ada osaa olla nätisti.
Ihana kuva Adasta!
Stellakin (Adan sisko) oli telttailemassa meillä Soile-emäntänsä kanssa.
Stella <3

No, siinä katselin uroskehää ja sen lopulla aloittelin omien koirieni laittamisen. Jo tullessani näyttelyalueelle alkoi kauhu ja epätoivo valtaa mieltäni, kun Luna oli mukana ja tiesin, etten sen häntää saa kehässä, tai muutenkaan, alas. Päätin siinä jo, ettei se taida kehään mennä, mutta saihan tuo olla haistelemassa näyttelyilmapiiriä - josta se ei kyllä välittänyt tuon taivaallista. 


Pikkuhiljaa Lunan häntä laskeutuu, kun pistää nappulan piiloon....
Kun olin sitten Lunan ja Ellun saanut laitettua, huomasin, että jälleen ja taas kerran jotain oli jäänyt kotiin: näyttelyhihnat!  Vaihdoin lähtiessäni kassia ja ne hihnat jäivät sitten keittiön pöydälle. Kyllä otti päähän, kun en koskaan tunnu pääsevän näyttelyyn, ettei jotain unohtuisi! Eipäs siinä auttanut muu kuin käydä ostamassa kaksi hihnaa myyntiteltoista. 

Adaa liikuttelin ennen kehää ja se tuntui vaan pälyilevän kaikkea. Olin hiukan ihmeissäni, mutta kun edellisestä näyttelystä oli aikaa, oli ihmeissään. En ollut ehtinyt käydä sen kanssa näyttelyharjoituksissa (asuu siis tyttäreni luona) ja se kostautui sitten kehässä. Odotin jopa H:ta, mutta sai kuitenkin EH. Liikekään ei ollut hyvä, se jopa peitsasi kehässä. Ellu meni kuin ennenkin, mutta edelleen sen ahtaasta takaliikkeestä huomatettiin. ERIn se kuitenkin sai ja olin tyytyväinen.

Kolme violetdreamilaista: Ellu, Ada ja Stella.
Kyllä se Ellu ravasi, vaikka oli just syöny nakkikupin tyhjäksi. Tukka putkella siinä ohjaaja vetää...
Adan askellus on vähä sitä sun tätä. Harjoittelua vaatii!
Ja olihan siellä Nemin, Ellun siskon, tytärkin Gigi kehässä. Ja todella upeasti meni: NUO ERI NUK1 SA! 

Tiina ja Gigi, Kartiosumun Aureole Of Anthelion.

Ja niinhän siinä kävi kuin aina hellepäivän näyttelyssä, että heikko olo tuli. Vaikka muistin juoda vettä päivän aikana, matka näyttelypaikalta autolle oli todella raskasta. Heikotti ja pyörytti, mutta perille pääsin autoon, jonka ilmastoinnin ihanan viileyden jälkeen alkoi olo parantua. Mukava päivä oli taas kerran, vaikkei sitä menestystä tullutkaan. Ja oli niin ihana, kun Henri oli mukana. 

Adan kanssa täytyy aloittaa näyttelyharjoitukset. Tai voihan olla, että sille tuleekin ihan erilainen kesä... Juoksuja ootellessa...

Kirjoitin tänään myös Kalevan blogiin. On eri aihe siellä. Jos kiinnostaa, tässä osoite:


 







1. toukokuuta 2018

Kaikenlaista...

On mennyt aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt blogiani. Kaikenlaista on tapahtunut ja on ollut paljon mietittävää enkä ole jaksanut keskittyä juuri muuhun koirien lisäksi. Nyt elämä alkaa pikkuhiljaa  hymyilemään, asiat ovat selkeytyneet ja voimat palautuneet. Tein myös päätöksen, että lopetan Sheltit-lehden päätoimittajana, ja keskityn vain päivätöihini, koiriini, omaan elämääni - kaikkeen siihen, mikä on tällä hetkellä lähinnä sydäntäni.

Vaikka tämä onkin koirablogi, tunnen, että minun täytyy kirjoittaa tähän aluksi jotain elämästäni tai miten sitä ja siitä ajattelen. Viime aikojen tapahtumat ovat saaneet mietteliäiksi monellakin tapaa.

Kaikella on tarkoituksensa


Ajattelen elämästä, että kaikki tapahtuu tarkoituksella eli kaikilla tapahtumilla, hyvillä ja huonoilla, on aina tarkoituksensa. Näin olen ajatellut nuoruusvuosistani saakka. Kaikista asioista ja tapahtumista kuitenkin olen jotain oppinut, useimmiten itsestäni, mutta myös elämästä yleensä ja toisista ihmisistä. Tapahtumien tarkoitusta ei ehkä huomaa päivän, viikon tai kuukaudenkaan päästä. Se voi viedä vuosia tai vuosikymmeniä. Kun katselen elämääni taaksepäin, niin monen asian tarkoitus on avautunut minulle vasta nyt. Kaikki se, mitä on tapahtunut esimerkiksi työuran suhteen, on ollut tarkoitus tapahtua, että olen siinä työssä ja teen niitä tehtäviä, joita nyt teen - ja todellakin pidän siitä, mitä teen. Se, että asun nyt omakotitalossa koirieni kanssa, pihaa riittää ja talo on oikea koiratalo, siihenkin on ollut pitkä tie kuljettavana. Tie ei ole ollut helppo, tietenkään. Välillä on  pitänyt käydä sivutiellä, kulkea mäkeä ylös ja alas, että on päässyt päätielle takaisin. Joka tapahtumasta olen etsinyt tarkoitusta, miksi mitäkin tapahtuu, mitä se haluaa minulle opettaa ja miten on tarkoitus tästä jatkaa. Olen kuitenkin aina luottanut siihen, että kaikki lopulta minulle selviää ja sitä myöten kaikki on aina hyvin.

Minun on myös ollut hyvin vaikea suunnitella eteenpäin elämää, olen nähnyt vain tämän hetken, elänyt sitä. Kun poikaystäväni kanssa varasimme ensimmäistä ulkomaan matkaa, en pystynyt mitenkään ymmärtämään, että puolen vuoden päähän asti voi nähdä, mitä silloin haluaa tehdä. En edelleenkään pysty suunnittelemaan asioita eteenpäin. Tietenkin on asioita, jotka on pakko lyödä kalenteriin, mutta elän kuitenkin jokapäiväistä elämääni hetki hetkeltä. Toisaalta se tuo eteeni paljon mahdollisuuksia, paljon uutta koettavaa. En myöskään osaa huolehtia tulevasta. Se tulee, mikä on tullakseen. On turhaa illalla alkaa huolehtimaan huomisen asiaa, kun ei vaan voi tietää, mitä huomiseen kuuluu. Esimerkki: Kun minulta löydettiin maksasta joku vuosi sitten ultrassa patti ja sain lähetteen Oysiin magneettikuvaukseen kuukauden päähän, päätin, etten ajattele koko asiaa enkä kerro kenellekään asiaa ennen sitä. En antanut asialle ollenkaan valtaa ja vasta kun lähdin kuvauspäivänä ajamaan Oysia kohti, annoin itselleni luvan huolehtia. Puoli tuntia ja patti todettiin ihan tavalliseksi luomeksi, eikä se ollut vaarallinen. Kuinka monta unetonta yötä olisinkaan huolehtimalla ja pelkäämällä valvonut turhaan! Huoli on turhaa pelkoa, kun ei koskaan voi tietää etukäteen, mitä tapahtuu seuraavan minuutin, tunninkaan päästä. Elämään voi luottaa, kun uskoo, että kaikki on hyvin, juuri nyt ja tässä.

Ja sitten koirista


Pennut lähtivät kolmisen viikkoa sitten. Kaikki saivat aivan ihanat uudet kodit ja vielä täältä Oulusta. Lilja jäi ns. kotiin eli on Adan kaverina tyttäreni Vilman ja hänen poikaystävänsä Tomin luona kasvamassa. Oskari, josta tuli Tiki, on borzoin kaverina Otokylässä. Otto, josta tuli Jesse on Heinin hoivassa keskustassa. Sofiasta tuli Varma ja asuu Pateniemessä Ritvan perheessä. Kaikilla on rakastavat kodit ja hyvin upposivat heti kaikki pennut uusiin koteihinsa. Olen todella kiitollinen kaikille uusille violetdreamilaisten shelttien uusille omistajille! On aina niin ihana luovuttaa pentu, kun näkee sen suuren rakkauden tuota pientä karvaturria kohtaan uusien omistajien silmissä.

Tässä 7-viikkoiset pennut ennen lähtöään yhdessä. Alempana kuvia syntymästä 5-viikkoiseksi.

Tiki, Jesse, Varma ja Lilja <3
Pennut syntymäpäivänään 11.2.2018
Toinen vuorokausi
Ikä 2 vkoa ja 1 päivä
Pennut vähnä yli 2 vkoa
Nyt on siirrytty alakertaan ja ikääkin jo kolmisen viikkoa
Neliviikkosista ei enää kuvaa yhdessä saa. Reviiri on laajentunut jo pentuaitauksen ulkopuolelle. Kuvassa Varma.
Varman ja Tikin tappelunäyte.
Mukana myös Lilja. Ja Luna yrittää rauhoittaa porukkaa.
Jessellä omat kuviot.
Viisi viikkoa ja hetken lepo. Eivät ne ihan koko aikaa siis leikkineet :)
Ihan kuin näillä vipeltäjillä ei olisi ollut petiä, missä nukkua :) Paras nukkumispaikka löytyi kuitenkin
eteisestä kenkien seasta - kunhan oli ensin sekoittanut kengät miten sattuu.

Meillekin on arki palannut. Aluksi oli hiukan hakemista, miten sitä oikein oltiinkaan vain isojen koirien kanssa. Kun sitten olin siivonnut koko talon ja laittanut matot lattialle, siitäpä se sitten arki heti lähti sujumaan. Vaikka pennut ovat aivan yli-ihania, kyllä se oma rauhakin maistuu hyvälle. Nyt sitten ollaan jatkettu lenkkeilyä ja pihalla möykkäämistä entiseen malliin. Näyttelyilmojakin olen laittanut menemään, mutta pitää katsoa, kuka minnekin loppujen lopuksi lähtee. 

On se niin ihana kevätauringossa makoilla.
Auringonpalvoja-Sylvi.
Kuva Henri Salmi.

Seuraava jännityksen kohde on Ada ja juoksujensa alkamispäivä. Jospa vielä yhdet pennut tälle vuodelle tulisi... Siitä lisää, kun asiat nytkähtävät jollain tavalla eteenpäin.

19. maaliskuuta 2018

Huh, kun on aika vierähtänyt

Miten ihmeessä se tuo aika meneekin niin nopeaa! Viimeksi olen kirjoittanut 15 päivää sitten! Illat kuluvat pentujen ja isompien koirien kanssa touhutessa. Täytyy myöntää, että välillä olen aika väsynyt, työpäivän jälkeen kun pitää tehdä toinen, mutta toisenlainen työ kotona. Mutta, ihana noita kaikkia on seurata! Ei tarvitse juuri tv:tä tuijotella, kun on oma tosi-tv pyörimässä omassa kodissa.

Pennut jo viisiviikkoisia!


Pennut täyttivät eilen viisi viikkoa ja on kuulkaatten lattioilla jo vilinää - ja pissaa ja kakkaa. Paljon ne vielä nukkuvat, tietenkin, mutta ärinää, tappelua ja mahotonta juoksemista riittää. On aivan ihana, kun vien niille ruokakuppeja ja huutelen "pieni, pieni", kaikki neljä tulevat pieniä häntiänsä heiluttaen luokseni eivätkä välitä ruokakupeista ollenkaan. Eivätkä nämä kovin ahneita syöjiä ole, mutta onneksi syövät kuitenkin.  

Myös luonteet alkavat jo hahmottumaan:

Oskari, tuo iso jössikkä, on "mulle passaa ihan kaikki" -poika, joka nautiskelee elämästään pääosin nukkumalla. Kyllä sillä vauhtiakin riittää, ja välillä käy sisarustensa kimppuun todella äänekkäästikin. Uteliaskin Oskari on ja uskaltautunut melkein jo keittiöön saakka. Ruoka maistuu parhaiten tälle karvaturrille ja niinpä painaakin eniten.





Lilja on toiseksi suurin, ja ruokakin maistuu tälle tytölle. Lilja tietää, kuka on, eikä vähästä hätkähdä. Se on utelias ja tutustuu paikkoihin juurikaan muusta tai muista välittämättä. Tänään, kun tulin töistä, se oli kiivennyt portaitten edessä olevan matalan aidan yli ja seurasi minua, kun siivosin sotkuja lattioilta. Ihan mahottoman ihana se on! Syliin tulee innossaan, kun lattialla istun.




Otto on ihan mahoton vipeltäjä! Se on pieni ja huoleton poika, joka vilahtaa yhtäkkiä suhahtaen aitauksesta ulos ja juoksee suoraan tuolin alle. Kun jotain sanon, ihan sama kenelle, sen häntä alkaa vipattaan ja se juoksee luokse. Sylistä sillä on kiire pois, ja kun sen lasken maahan, jalat jo juoksee ilmassa. Se vie sydämen kyllä kaikilta, on aivan uskomattoman ihana! Ei kovin montaa hyvää kuvaa olla tästä veijarista saatu, mutta jokunen sinne päin kuitenkin.





Pienimpänä vipeltäjänä on Sofia. Aluksi luulin, että se on syrjäänvetäytyvä ja arempi kuin muut, mutta niiin väärin luulin! Sofia on ihan mahoton vipeltäjä, kuten pieni veljensä. Se jaksaa ja jaksaa ja jaksaa touhuta. Vaikka muut jo urvahtavat, tämä neiti jatkaa juoksentelujaan ja touhuilujaan yksin. Se leikkii vessapaperirullalla ja repii tenoja lattioilta. Syömäänkään se ei oikein ehdi. Sitä pitää koko ajan tarkkailla ruokakupin lähellä ja siirtää kupille, kun se parin ruokanappasun jälkeen päättääkin juosta tuonne, sinne ja tänne. 




Pennut ovat siis purskahtaneet aitauksesta pois ja siellä eivät juurikaan enää viihdy. Viikon sisällä varmaan valloittavat koko kodin ja sittenhän minun virkani onkin vaan heilua mopin kanssa ja yrittää ottaa kiinni nuo vipeltäjät. No, ihania ovat ja kyllä saavat Impi-äiti ja Ukkis-isä olla ylpeitä jälkikasvustaan!

Vanhemmatkin neidit ja poika jo tottuneet pentuihin

 

Kun pennut vielä pysyivät aitauksessa, vanhemmat katselivat niitä nätisti ja rauhallisesti missä kukanenkin. Lunanhan tietenkin piti nähdä parhaiten ja tuolille piti päästä.


Kun pennut siten alkoivat kiinnostumaan aitauksen ulkopuolisesta elämästä, pääsivät vanhemmat koirat kunnolla tutustumaan niihin. Justus on ollut se kiinnostunein. Nuolee niitä välillä niin, että pitää jo käskeä pois. Se haluaisi leikkiä jo pentujen kanssa, mutta vielä on kokoeroa liikaa, että pääsisi kunnolla revittelemään. 


Sylvi oli aluksi ihan kauhuissaan pennuista. Katseli niitä vaan kaukaa ja juoksi pois, kun pennut yrittivät siihen tutustua. Nyt jo uskaltaa maata lattialla ja antaa pentujen kulkea häntänsä päältäkin, ei kuitenkaan sen lähemmäs päästä. 


Ellu oli aluksi vähän "pöh, mua ei moiset kiinnosta", mutta kun lämpeni kyllä hyvin äkkiä. Kun pääsi aitaukseen pentujen ruokailun jälkeen, meni suoraan makaamaan ja odotti, että pennut tulevat tutustumaan. Ja niiin vaan alkoi nuoleskelemaan ja nauttimaan noista ihanuuksista.


Almalla oli heti mummon otteet ja edelleenkin saattaa vaan maata lattialla, antaa pentujen tulla luoksensa ja nuolee niitä rauhallisesti ja rakkaudella. Pentujen kakat on nyt Alman suurinta herkkua, kun Impi-äidille ne eivät tunnu kelpaavan. 


Lunasta ei nyt kuvaa ole, mutta kyllä edelleen tykkää olla pentujen leluna. Osaa kyllä komentaakin niitä. Käy myös hakemassa lelut pennuilta pois, vaikkeivät ne hänen olekaan. Luna ei tahdo kuitenkaan kestää iltavillejä ollenkaan. Menee suosiolla pois olohuoneesta, kun se touhu alkaa.

Nyt täällä on menossa aikamoiset iltavillit. Justus juoksee pentujen perässä ja kolina ja ärinä vaan kuuluu. Ellu, Luna ja Alma ovat katsoneet parhaimmaksi mennä olohuoneesta pois, mutta Sylvi makaa urheasti lattialla. Impi on jo aikapäiviä sitten siirtynyt keittiön lattialle nukkumaan. Sitä ei voisi vähempää enää pentunsa kiinnostaa. Aika harvoin enää imettääkään. Tässä kuvassa vielä jokunen päivä sitten imetti. Kuvasta ehkä voi ymmärtää, miksei niin innossaan enää anna noitten riiviöitten imeä - ovathan kohta jo äitinsä kokoisia.