9. heinäkuuta 2019

Kesäpäivä Käpylänperällä

Niin muuttui toinen lomapäivä lämpimäksi kesäpäiväksi ja touhua riitti. Arja-serkku tuli jälleen auttamaan kesätöissä.  Aamulla kävimme ensimmäiseksi viemässä kaatopaikalle kuorman. (On siellä jotenkin niiiin mukava käydä, varsinkin siellä Oiva-pisteillä. Mielellään veisi joka lokeroon jotain, mutta tällä kertaa mukana vaan elektroniikkaromua.). 

Seuraavaksi oli mattojen pesun vuoro. Kolme tehokasta tuntia, 17 puhdasta mattoa - ja selkä- ja rannekipu sekä palanut oikea käsivarsi. Mutta mukavaa oli ja puhdasta tuli. Koirat juoksivat pihalla koko päivän ja Martta-ressu ei osannut edes päiväunia ottaa. Lopulta lötkähti keskelle pihaa nukkumaan muutamaksi minuutiksi. Luna, joka inhoaa kastumista yli kaiken, yritti kovasti ottaa kiinni painepesurista vauhdilla tulevasta vedestä ja sai välillä kunnon vesiruiskun päällensä (paineettomalla ruiskulla). Näytti jostain syystä todella nauttivan myös siitä, että kastui läpimäräksi :)

Meillä piti olla tänään myös näyttelytreenit. Olin ajanut nurmikon ja kerännyt kaikki kakkakokkareet, että olisi hyvä harjoitella. Mukaan eivät kuitenkaan päässeet Halti ja Unelma mukaan, joten nurmikko oli sitten muussa käytössä. Ukkiksen poijaat pitivät vauhtipäivän näyttelykävelyjen sijasta. Kovasti kyllä Morris oli pettynyt, kun ei päässyt kehään varten harjoittelemaan. Ainakin me omistajat, Tiina ja minä, olimme sitä mieltä. Mukana olivat Ukkiksen pojat Tiki (Impi&Ukkis) sekä Morris ja Dumle (Ada&Ukkis). Alussa Tiki yritti kovasti uhoilla, mutta kun Dumle kerran näytti, kuka se Uros on, alkoivat oikeat leikitkin. Olihan noita shelttejä enemmänkin, kun muukin lauma mukana möykkäsi.

Tässäpä kuvia noitten nelijalkaisten touhuiluista.

Poijaat Dumle, Tiki ja Morris. Taustalla piilossa Ellu.
Koko lauma.
Tiina heittele nappuloita ja nuo ahneet nelijalkaset tiesivät heti, mitä niille pitää tehdä.
Justus riepottaa lelua ja ojentelee sitä jokaiselle heitettäväksi. Sori vaan, mutta tässä porukassa ei
kestetty mahdollista älämölöä ja Justus sai pettyä.
Luna odottaa nappulaa.
Justus taas lelunsa kanssa. Tiki miettii, josko saisi sen varastettua.
Martallakin oli hauskaa ja vauhtiakin riitti, vaikka oli päivän jo viettänyt pihalla.
Morris ja Justus.
Soopelit Martta, Tiki ja Dumle.
Jaa-a, kyllä tuo Tiki on. Ja Morriksesta ei voi erehtyä.
Dumle ja Tiki
Lampaita?
"Mulle!"
Justus jälleen lelunsa kanssa jotakuta kiusaamassa :)
Alma oli kovastikin nappuloita kerjäämässä ja keräämässä, mutta kun namit loppuivat,
Alma siirtyi varjoon makoilemaan.
Kun nappulan heitto loppui, myös Ellu siirtyi rauhallisemmille paikoille pois muitten touhuajien tieltä.


Dumlesta (ihan kohtsiltään 11 kk)  muutama kuva:




Tikistäkin (1 v 3 kk) jokunen kuva:






Kuvia Martasta (16 vkoa):








24. kesäkuuta 2019

Elämäni pisin tunti

Nyt voi jo huokaista helpotuksesta, mutta vielä puolitoista tuntia sitten oli meneillään elämäni pisin ja karmein tunti. Martta hävisi lenkillä!

Kuuden maissa oli metsälenkille lähtö, kuten tapana on. Koirat sekosivat täysin, kun sohvalta nousin, kuten tapana on. Pannat kaulaan, hihnoista kiinni ja menoksi siis. Kun pääsin metsätien päähän, päästin kaikki koirat irti, vanhimmasta nuorimpaan. Siinä kävellä päkyteltiin, hypeltiin kaatuneiden puiden yli ja nautittiin luonnon rauhasta - kunnes tapahtui se koiranomistajan kauhein hetki: yksi koira oli hävinnyt! Ja tämä koira oli Martta, tuo pieni, 14-viikkoinen suloisen ihana tyttö! Noin kaksikymmentä metriä sitten sen pomppimista seurailin - ja yhtäkkiä sitä ei ollut missään! 

En tiennyt oikein mitä tehdä. Seisoskelin paikallani ja kutsuin Marttaa kutsumasta päästyäni. Mietin, mihin ihmeeseen se oli voinut mennä. Ihan kuin olisi hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Mietin, oliko isoja lintuja näkynyt. Olisiko voinut haistaa käärmettä ja jäädä jonnekin makaamaan. Ääntäkään siitä ei kuulunut, joten kumpikaan vaihtoehto ei mielestäni ollut voinut tapahtua. Kiertelin samaa paikkaa toisten koirien haukkuessa ympärilläni. Ajattelin, että huonoja paimenkoiria ovat, kun noin antoivat pienimmän mennä hukkaan. 

Monenlaiset ajatukset tosiaan kävivät mielessäni, kun yritin järkeillä, mihin ihmeeseen pieni koira voi hävitä jälkiä jättämättä, ääntäkään päästämättä. Tässä vaiheessa ensimmäisen kerran rukoilin enkeleitä, että Martan löytäisin. Kiertelin metsää laajentaen kehää suuremmaksi ja suuremmaksi. Etsiskelin sitä joka kuopasta, ruohotupsun takaa, kivien välistä, joka paikasta. Yllättävän rauhallisesti kuitenkin pystyin ajattelemaan ja etsimistä jatkamaan. 1,5 tuntia kiersimme neljän koiran kanssa ympäri metsää, tarkistaen myös, olisiko Martta juossut tielle, joka kyllä on niin kaukana, että epäilin sitä kovastikin. 

En kuljeta kännykkää lenkillä koskaan mukana, kun haluan nauttia luonnosta ihan rauhassa. Tällä kertaa kaipasin kännykkää kovastikin, että olisin voinut soittaa kavereita Marttaa etsimään. Ja pakkohan oli sitten lähteä hakemaan sitä kotoa. Matkalla kotiin pyysin enkeleiltä, että ovat ohjanneet Martan kotiin. Huutelin sitä kotiin päin kävellessäni ja jotenkin tuntui, että kyllä Martta löytyy. Kotipihaa lähestyessäni kerroin pihallaan oleville naapureilleni, että Martta oli hävinnyt ja katselin samalla omalle pihalle. Ja arvatkaapa, mikä siellä pihalla istui: Martta!  Tuo pieni 3,5 kuukauden ikäinen soopelityttö oli osannut tulla takaisin omaan pihaan eli oli juossut takaisin lenkiltä n. puolen kilometrin matkan! Uskomaton Martta, niin viisas ja fiksu se on! Voi sitä molemminpuolista ilon, onnen ja kiitollisuuden määrää, kun Martan syliini sain!

Mitä tästä opin: Lenkillä pitää aina olla täysin läsnä! Vaikka nauttii metsästä, puista, taivaasta ja auringosta, pitää myös muistaa koirat, ja seurata niiden touhuja koko ajan. Alle minuuttikin voi näköjään olla tarpeeksi pitkä aika koiran hävitä. Enkelit olivat kuitenkin mukana, kun kaikki on nyt hyvin.

En tiedä, miksi Martta oli palannut kotiin. Ehkä se jäi hetkeksi puskaan haistelemaan enkä sitä huomannut, kun alussa pieni paniikkki minulle iski. Tai ehkä se on säikähtänyt jotain ja lähtenyt juoksemaan takaisinpäin.

Seikkailijalle uni maistuu, kuten neljälle muullekin.




22. kesäkuuta 2019

Juhannuksen viettoa - ja muutakin...

Sitä aina kuvittelee, ettei meillä mitään tapahdu, aina vaan on samaa päivästä toiseen. Mutta kun ottaa kameran mukaan pihalle, hoksaakin, että koko ajan tapahtuu jotain.

Tässä kuvia torstai-iltapäivältä, kun odottelimme jo juhannusta ja oli ihanan lämpimän aurinkoinen päivä. Istuskelin välillä ruohikolla, välillä tuolilla, ja seurailin noitten viiden karvaisen touhuja. Kaikkea en hoksannut edes kuvata, kun jäin vain seurailemaan, mitä kukanenkin teki. Naureskelin ja hymähtelin mielessäni.

Yhteiskuva ei oikein sataprosenttisesti onnistunut, mutta siinähän ne kaikki viisi nyt ovat.
Ellu-rinsessa kaipaa korvatrimmiä :) Mutta onhan hän niin ihana.
Ellulla on oma paikka ruohojen syönnillä.
Ihanaiset Ellu ja Justus.
Eihän tätä poikaa voi kuin ihailla!
Justus <3
Voihan Justus <3
Meijän veteraani, Luna <3
Lunan perusasento, suu auki ja ääntä riittää.
Luna ja Lunan ikioma nalle. Luna kuskaa nallen ulos, minä vien sen sisälle. Sama jatkuu päivästä toiseen.
Pikku-Martta <3
Martta tottelee joko nimiä Martta ja Martti. Toivottavasti sille ei tule identiteettikriisiä, kun sitä kummallakin
kutsutaan. Lapset on sitä mieltä, että Martta/Martti saa ihan itse päättää, kumpaa sukupuolta se on. :)
Martta lampaansa kanssa. Justus-ressu ei omalla lelullaan ole juuri saanut koskaan leikkiä.
"Tää on mun."
Pikkuhiljaa alkaa Martasta tulla koikkeliini.
Ja Almakin kuvassa!

Juhannuspäivä vain rentoilua

 

Juhannusaattona tulivat vieraat - tai tuttujahan nuo olivat: Vilma, Tomi, Henri sekä Ada ja Lilja.  ei juuri jaksettu valvoa, kun illalliseksi söimme Tomin tekemät ja maailman parhaimman makuiset hampurilaiset. Niin vei kielen mennessään - ja voimat loppuillaksi.


Njam!!
Juhannuspäivänä heräsin koirien kanssa jo kahdeksan maissa. Kävin jo kuuden aikaan käyttämässä Martan pissalla pihalla ja olihan jo lämmin ilma. Kahdeksan aikaan aurinko lämmitti jo kovasti eikä tuullutkaan. Kun aamupalat oli syöty, heittäydyimme kaikki sinne tänne olohuonetta ja aloitimme Muumi-maratonin tuijottelun tv:stä. Koirat reuhkasivat aamun ja niinpä heillekin tuli odotettu levähdyshetki, kun ihmisetkin heittäyttyivät kukin omille paikoilleen ja paikalleen.


Lelukoirakin pääsi hetkeksi Martan hampaista nukkumaan. Takana Ada.
Alman tapana on nukkua erillään muusta poppoosta. Tai sitten jos sattuu alakerrassa pörräämään
kärpänen tai inisemään sääski, se katsoo parhaimmakseen hyppiä yläkertaan nukkumaan.
Kuusi shelttiä lötköttää.
Justuksella ja Adalla samanmoiset unet.
Lilja paapaa.
Martalla on Lunan takatassu unikaverina.
Ja laitetaan tähän nyt muittenkin juhannusjuhlijoiden rentoilut Muumien parissa.

Henri
Tomi 
Muumipeikko ja Niisku-neiti
Emännät minä ja Vilma
Hattivatteja ja Pikku-Myy

Ja vähän muuta...


Minulle tuli jo vuoden vaihteessa vahva tunne, että tämä vuosi tuo tullessaan jonkin muutoksen elämään. Minulla ei ollut hajuakaan, mikä se muutos voisi olla, mutta nyt ovat asiat loksahdelleet paikalleen ja jotain jo tiedän. Minä siis ajattelen elämästä niin, että kaikki tapahtuu tarkoituksella eli kaikella on jokin tarkoitus. Kun asiat vaan vievät jonnekin suuntaan, on tarkoitus, että sitä tietä sitten mennään. Ja varsinkin, jos sydänkin niin sanoo.

Olen nyt laittamassa tätä ihanaa kotiani myyntiin. Olen pyöritellyt asiaa jo useamman kuukauden päässäni, yrittäen saada koko myymisajatuksen pois ajatuksistani. Aina vaan lopputulema on ollut, että tästä kodista on nyt tarkoitus lähteä. Ikään kuin olisin nyt sen vaadittavan ajan tässä asunut ja on tarkoitus mennä eteenpäin. Minne ja mitä elämä tuo tullessaan, en tiedä.  Toisaalta tuntuu todella ikävältä, mutta toisaalta katse alkaa jo kääntymään eteenpäin. Moni asia tulee muuttumaan, mutta näin on kaiketi tarkoitus. 

Tunne on tällainen, mutta saa nyt nähdä, meneekö tämä kaupaksi ja milloin menee, jos menee. Ajattelen siitäkin niin, että jos ei mene, tarkoitus on sitten niin. Myyntiin kuitenkin laitan ja katsotaan sitten, mikä on lopputulos. Joku tarkoitus kaikella kuitenkin on, jokin muutos on tulossa.