Vihdoin blogin ääressä

Niin on hurahtanut melkeinpä vuosi siitä, kun viimeksi olen tänne kirjoittanut. Kaikenlaista mukavaa ja ikävää on sinä aikana tapahtunut, enkä vaan ole jaksanut kirjoittaa. Tämän vuoden alku on ollut välillä raskasta, välillä erittäinkin onnellista ja nyt on voimia jo päivittää blogiakin.

 

Vuosi alkoi huolella ja tammikuun loppu murheella. Oli aika päästää Luna enkelten luo. Olin seuraillut Lunaa jo useamman kuukauden ja huoli sen voinnista oli välillä todella iso. Se kuitenkin aina piristyi ja oli elämässä mukana kuin aina ennenkin. Lopulta maanantaiaamuna 29.1. se sai pahan kohtauksen, makasi ja tärisi vain paikallaan. Otin heti yhteyttä eläinlääkäriin ja sain ajan tunnin päähän. Sinne Vilman kans Lunaa viedessämme, tiesimme, että nyt on viimeinen automatka Lunan kanssa. Luna nukutettiin ja annettiin sydämenpysäytyslääke ja Luna nukahti ikiuneen meidän sitä halaessa ja silittäessä. Suru oli suunnaton, sillä Luna oli ensimmäinen shelttini ja sain sen kanssa elää 15 v 9 kk.

Tein Lunasta kuvakollaasin. Niin paljon tästä ihanasta rouvasta kuvia, etten pysty valitsemaan kaikkein parasta. Se oli Suuri Persoona omine ihmeellisine ja hauskoine tapoineen. Haukkuminen oli Lunan tavaramerkki. Se haukkui kaikille ja kaikelle tai ei millekään. Kova oli myös paimentamaan. Kun meillä vieraat pääsivät istumaan sohvalle, sieltä ei saanut nousta ollenkaan, kun Luna jaksoi paimentaa. Vähän aikaa kun sai vierailta rapsutuksia - joita tassullaan tai nokallaan käski aina jatkamaan - loppui paimennuskin. Ulkona Luna ei tykännyt nurmikolla kävellä ollenkaan. Teki aina laatoilta hyppäyksen nurmelle, teki tehtävänsä ja hyppäsi takaisin. Viime kesänä näin ensimmäisen kerran, että se käveli nurmikolla ihan noin vain eikä pitänyt kiirettä laatoille hyppäämisen kanssa. Ja kaikki mahdolliset lätäköt se kiersi ihan varmasti. Viimeiset kaksi vuotta se nukkui paljon, mutta oli kyllä heti jääkaapilla, jos sen oven aukaisin. Kumma kyllä, kun sillä oli kuulo jo mennyt niin, että piti illalla käydä sitä aina tökkäämässä, että hoksasi lähteä makkariin nukkumaan. Niin paljon on ihania muistoja tästä ihanasta rouvasta. Ikävä on aina, mutta tiedän, että kaikki on niin hyvin nyt.

 

Lenkillä käytiin erilaisilla kokoonpanoilla. Käytiin myös Kellon metsissä muistelemassa menneitä samalla kun Molly oli Herttaisessa kulmahampaita poistattamassa.

 

Ada, Ellu, Justus ja Alma. Lenkki mentiin Alman voinnin mukaan, nivelrikon vuoksi.

Kesä- ja heinäkuussa oli hoitolaisia enemmän ja vähemmän. Unelma ja Loviisa ovat kerran kuukaudessa aina viikonlopun, kun perheellään on meno silloin. Maaritin ja Petrin ihanat Navi ja Tina olivat pitemmän aikaa, mutta olivat kyllä heti kuin kotonaan. Justiinakin kävi muutaman päivän lomalla meidän laumn ilona. Maya on käynyt leikkimässä Mollyn kanssa muutamia päiviä. Hulinaa on riittänyt. Välillä ollut 9 koiraa yhtä aikaa, välillä vain omat neljä. 

Kuvia on tullut otettua häpeällisen vähän. Oma kamera ei toimi kunnolla ja känny jää aina sisälle, kun se pitäisi mukana olla. 

Tässä 136 kynnen leikkuun jälkeen etsimässä palkintoja eli juustoa parempiin suihinsa. Kuvassa
jossain järjestyksessä Ellu, Justus, Alma, Unelma, Navi, Tina, Loviisa, Molly ja Justiina.

Tina meni multa hukkaan, etsin sitä ulkoa ja sisältä joka paikasta. Löysin sen lopulta,
piiloutuneena sohvalle. 

Eskokin kävi lomailemassa.

Kesäkuussa meillä oli P-pentujen treffit. Mukaan ei tällä kertaa päässeet Sisu ja Maire, mutta kumpikin kävi erikseen toisena päivänä. 

Tässä kuva kolmesta mukanaolleessta, Alisasta, Einarista ja Mollysta. Eikös vaan olekin kuin samasta puusta vuollut porukka 😀 Kuvia tapaamisesta ja Mairesta löytyy täältä:

Ihana Halti ja Sari ovat takoneet agilityssa kultamitaleita niin, etten enää muista, mistä kaikista kisoista niitä on tullut. Ihania ratoja olen itku kurkussa onnesta katsellut, kun Sari niitä minulle aina lähettää. Voi että he ovat sitten upea pari ja heidän menonsa on kuin ajatus, niin upeaa yhdessä menoa! Mutta että, sen muistan, että Halti ja Sari ovat vuoden 2024 Suomen Mestari gambler-kisoissa! Ja eikä siinä kaikki! Heitä pyydettiin mukaan European Open -agilitykisoihin Iso-Britanniaan! Seurasin kaksi päivää kisoja, että näin heidän ratansa ja voi hyvänen aika, kuinka jännitin ja lopulta itkin, kun heidän vuoronsa tuli. Voittoa ei tällä kertaa tullut, mutta niin upeita ratoja kuitenkin.

Halti, Violetdream Jackie Brown

Sari ja Halti 💜

Heinäkuun alku oli huolta jälleen. Eräänä päivänä Alma oli aivan outo, pyöri paikallaan, huojahteli ja kuolasi todella paljon. Sain samalle päivälle eläinlääkärille ajan ja lääkäri totesi, että Almalla on vestibulaarisyndrooma, joka aiheuttaa ongelmia koiran tasapainoelimessä. Kuulemma olisi pitänyt mennä parissa viikossa ohi, mutta ei tuntunut menevän. Almanhan olin käyttänyt Herttaisessa pari viikkoa aikaisemmin ja sillä todettiin alkava munuaisen vajaatoiminta sekä lievä anemia, joka on vanhalle koiralle kuulemma ominaista. Olin jo huomannut, ettei Alma liho, ennemminkin laihtuu, vaikka sai enemmän ruokaa kuin muut. 

Alman huojuilu ja välillä kaatuilu jatkui siis eli vestibulaarisyndrooma ei helpottanut. Siihen ei lääkitystä ole, paitsi, että annoin B-vitamiinia isompia määriä. Almalla oli jo sydänlääkkeet ja Librela nivelrikkoon. Lisäksi Almalle kirjoitettiin  nivelrikkoon vielä kahdenlaisiin kipulääkkeisiin reseptit, joista toisen aloitin. Ruoaksi Almalle syötettiin ruokaa, jossa oli proteiinimäärä alle 20, Royal Caninin munuaisruokaa - jos sitä nyt sillä nimellä voi kutsua. 

Seurailin Almaa, joka kuitenkin oli reipas ja iloinen. Leikkikin huojahdellen Mollyn kanssa ja yritti juosta pallon perässä, kun sitä Justukselle heitin. Nukkui todella paljon. Mietin ja mietin, onko aika päästää Alma pois. Lääkkeitä oli jo paljon ja lisää olisi tullut jossain vaiheessa. En halunnut lääkkeillä pidentää Alman elämää ja Alma päästettiin Lunan luo keskiviikkona 7.8. mun ja Vilman sitä silittäessä ja halatessa. Jotenkin se vaan tuntuu todella, todella ikävältä, kun Almalla oli mieli on pirteä, mutta keho ilmoitti, ettei se jaksa enää.

Tämä oli todella vaikeaa kirjoittaa. Itku pyörii kurkussa ja ikävä nousee sydämeen. 

Alma oli minun elämäni koira. Meillä oli aivan erityinen yhteys, sielunyhteys. Almalla oli syvällistä viisautta, joka heijastui se silmistä. Se oli myös hoitajakoira. Kun itsellä oli paha olla, surua tai huolta, se saattoi hypätä hetkeksi rinnan päälle makaamaan ja antamaan hoitoa. 

Alman luonne oli ihan huippu: leikkisä loppuun saakka, utelias, kiltti, huumorintajuinen, aina iloinen, sosiaalinen ja terveellä itsetunnolla varustettu. Se rakasti kaikkia, sekä ihmisiä että toisia koiria. Se oli meidän lauman pomo: katse pöljäilijälle Almalta ja heti toinen asettui. Sitä kunnioitettiin ja mm. odotettiin ensin sen hyväksyntä meille kylään kylään tuleville koirille. Alma opetti minua myös paljon elämästä, millä asenteella sitä pitää elää: ottaa kaikki vastaan ilolla ja rakkaudella oli ne sitten mukavia tai ikäviä asioita, ja muistaa olla läsnä joka hetkessä.

Ikävä on, mutta irtipäästö on tehtävä, että Almakin pääsee sinne, minne on menossa, Lunan luo. Muistot ovat kummastakin, Lunasta ja Almasta, aivan ihania ja ne auttavat tässäkin surussa.