Mettäsä on mukavaa - vai mitenkä se ny oli

Kauhiaa! Kattoin, millon oon viimeksi kirjottanu ja siitä on jo yli kaks kuukautta! Ja kotona vaan oon istunu enkä oo saanu blogia päivitettyä! Täälä nyt ittiäni ruoskin, etten oo keskittyny oikeisiin asioihin pitkiin aikoihin. No, jos nyt totta puhutaan, eipä tässä juuri mittään kummempia oo tapahtunukkaan. Tai no, on ja ei...

Laitan heti ensimmäiseksi tähän kuvia, joita Milja Virranniemi kävi ottamasa meijän poppoosta. Pulmua ei kaikkiin kuvviin saatu, ku sen mielestä oli paljo kiinnostavampaa syyä maasta jottain sopimatonta ku istua jossain tylsäsä rivisä toisten kans.

Tapaturma-alttius on perimässä, kai

Mehän kovasti koirien kans syyskuusa ja lokakuun alusa mettäsä juoksenneltiin. Joka päivä vähintään semmonen tunnin lenkki mettäsä tehtiin. Mukavaahan sielä on aina olla, tai siis oikiasti ihanaa. Siellä kuleskelen puita ja ympäristöä ihaillen ja raitista ilmaa haistellen. Joskus tuo ylöspäin kattominen kuitenkin saattaa olla vaarallistaki. 

Noin kuukausi sitten tupsahin ekan kerran ihan hyvällä ja tasasella polulla polvilleni. Sain itteni hyvin käsillä kiinni, etten ihan turvalleni menny. Siinä ylös noustessa ensimmäisenä, tietenki, kattelin ympärilleni, näkikö kukkaan. Yks kävelijä siellä näkyi, mutta oli selkä minnuun päin. Huokasin helpotuksesta ja putsailin rauhassa polvet ja hanskat havunneulasista ja hiekasta. Kottiin tullesa sitte kattelin, oliko mitään näkyvää minnekään jääny - ja hyvin oli menny, ei missään mittään! No, henkisiä juttuja en sen enempää laskeskellu. 

Tuosta kaatumisesta meni sitte viikko, kun taas kompastuin - tällä kertaa poski ja ohimo eellä maahan. Kuus koiraa oli narun pääsä, kaikki innokkaina mettään menosa, kun polulla oleva kuoppa sattu jalan alle ja siitäpä sitte vaan turvalleen. Ensimmäisenä siinä kättäni altani siirtäesä kokkeilin, menikö silmälasit rikki. Ei menny, mutta täysin vinksallaan pääsä olivat. Koirat siinä mua maasa makkaavana kattelivat eikä kuulkaa yhtään empatiaa tai myötätuntoa niitten silmisä näkyny! Näyttivät vaan oottavan, että nousen ylös ja lähetään etteenpäin. Siinä tietenkin taas tuli mieleen, että näkikö kukkaan, mutta tällä kertaa muina miehinä siitä turvaltani pikkuhiljaa itteni ylös kampesin, lähin käveleen ja samalla putsailin naamasta ylimääräset hiekat ja havunneulaset pois. Pikkasen polviin sattu ja vähä naamaaki pakotti, mutta keräsin kaikki ylpeyteni ja kävelin vaan etteenpäin. Päästin koirat jossain vaiheesa vappaaksi ja lähettiin mettään päkyttelleen. Pikkuhiljaa alko kipuja tulla sitte joka puolelle; polvet, kämmenet, oikeanpuoleinen käsivarsi, oikea rintalihas ja lapaluu, poski ja ohimo... Päätin kuitenki, että mettälenkki tehhään. Jotenki koirat luki nuo mun kivut väärin ja käyttäytyivät ihan eri tavalla kuin koskaan ennen. Juoksentelivat missä sattuu, eivät kuunnelleet tai kuulleet mun huuteluita. Laavun ympäriltä niitä ei tahtonu saaha sitte niin millään pois, niin paljo sieltä muka jottain syötävää löyty! Ja tietenki jostain mettän syövereistä vielä tuli päiväkoti-ikäsiä lapsia ja voitte kuvitella, miltä minä näytin, ku kipiänä koirien peräsä juoksin, että saisin narujen päähän! 

Jonku kuvan kuitenki otin lenkillä, ku piti keksiä jottain mukavampaa ku huuvella koiria. Ja kyllähän sielä oliki erilaista, ku käveli vähä pitemmälle. Tuli nääs suo vastaan.

No, kottiin päästiin, just ja just. Vielä illalla kivut oli siedettäviä, mutta seuraavana aamuna en meinannu pystyä puhumaan, en yskäsemmään, en aivastammaan enkä juuri liikahtammaankaan. Sängystä ylös nousu oli akrobaattisuoritus. Siinä viikonlopun oottelin, että josko kivut häviäis, mutta kävi ihan päinvastoin. Maanantaina kävin lääkärissä, röntgenissä, eikä onneksi kylkiluut ollu murtuneet. Joku lihasrevähys se oli, kaiketi. Vieläkään en oo ihan kunnosa. Pystyn jo hengittämään kunnolla ja jopa aivastamaanki. Välillä on ihan hyviä päiviä, ei kipuja, mutta sitte saatan aamulla nousta jotenki väärin ja taas pittää oottaa, että kivut laantuu. En enää särkylääkkeitä oo syöny, mutta melkein kolmisen viikkoa se oli jokapäivästä, että pysty toimimaan edes jotenki. 

Lenkille en oo pystyny moneen viikkoon, ku kävelyn tärryytys lisää kipuja. Nyt jo onneksi sinneki päästään. Kahesa eräsä käytän nyt koirat. Osin siitä syystä, että kävelevät nätimmin ku on pienempi poppoo ja osin siitä syystä, että Ellu on tärpeissään eikä sitä Justuksen kans voi yhtä aikaa lenkille viiä, ku eivät kotonakaan samasa tilasa voi olla.

Ja miksi otsikkona on tuosta tapaturma-alttiudesta. Meijän äiti alko tässä samassa iässä itteään telomaan mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Hänellä tuskin on luuta, joka ei poikki ois ollu. Yritän nyt kattoa mettäsäki (kuhan sinne joskus pääsen), mihin astun enkä vaan tuijottele puita ja taivasta 😉

Oleilua joulua ootellen

Eipä täsä sitte muuta oo juuri tehty ku olleiltu. Onneksi oon etänä töisä, niin koirat on saanu pihalla käyvä monta kertaa päiväsä. Kovastihan nuo ei pihalla juoksentele, mutta iltaa kohen aina innostuvat enemmän. 

Pulmu ja Luna tuhertaa keskenään koko ajan. Välillä nuoleskelevat toistensa silmiä, välillä purevat toisiaan hirviän murinan kans. Enää ei Lunakaan pääse sohvalle pakkoon, ku Pulmu on oppinu sinne hyppäämään. Tyynyt vaan pölisee ja lentelee, ku Pulmu sohvalla juoksee. Luna juoksee välillä pakkoon, mutta jos ei Pulmu vähään aikaan siitä kiinnostu, se menee tökkimään toista. Ihan kummallista hommaa. Ei ois uskonu, että 12,5-vuotias tykkää niin 5 kk:n ikäisen pennun huomiosta. Ja uskokaa tai äläkää, mutta se Luna antaa Pulmun tulla esipesseen paistinpannua! Kettään muuta ei päästä.

Tyylinäyte näitten kahen touhuista: 

 

 

Minä oon ite tehny pessää ja joulua. On tuo pimmeys aina semmonen moottori sisustamiseen ja joulun valmistelluun. Tontut on jo paikoillaan - joo-o, nyt jo! Valoja ja kynttilöitä riittää pitkin poikin kotia. Mennee suurin piirtein semmoset puoli tuntia aina, kun kaikki palamaan laittaa. Tuikkupussi tyhjenee silmisä parin illan aikana. Ussein illalla miettii, että kannattaako tuikkuja sytyttää, vai kannattasko vaan oottaa jottain juhlasempaa iltaa. Niitä kun ei vaan niin usein tuu, samahan se on vaan pistää rahat tuikkuihin...

Ei kovin hyvä kuva, mutta siinä ne tontut nyt on.

Tämäki pittää laittaa, ku löyty kaapista uuvet sohvan tyynynpäälliset, ja hups,
miten ilme muuttu olohuoneesa!

Pulmulla loppu akku.

Tämmöstähän meillä illat on, rauhallisia.

Jokunen kuva vielä koirista

Kuviahan oon koirista kyllä ottanu, mutta kun kännyllä pitää niitä napsia, ei aina osu kaikki nappiin. Järkkäri pitäs viedä korjaukselle piakkoin, että sais ihan kunnolla tähtäillä.

 

Pulmu kyssyy luppaa sohvalla makkaamisseen. Sai sen.

Käytiin laavulla Vilman poppoon kans ja näin nätisti koirat ootteli,
että saavat paistettua makkaraa.

Ellu (Susadanin sukua) hoksas, että myös tällä sohvalla voi nukkua
käsinojalla.

Kyllä on niin iloinen synttärisankari - Alma 11 vee.

Luna tietää, mikä on tyynyjen tarkotus.

 

Ihanan kuvan sijoitustytöstäni Loviisasta lähetti Kati!

Nupusta ihana kuva Kilpisjärveltä.
Kuva Malviina Kortessalo