18. joulukuuta 2017

Apureita joulua valmistelemassa

Aloitin viime viikonloppuna joulun valmistelun. Näin viiden sheltin kanssa, joista kaksi vielä pentuiän lähettyvillä, ei kaikki suju aina niin sutjakkaasti. Tai no, onhan tuohon jo tottunut, ettei minulla yleensäkään mikään mene kuin Strömsössä, joten muutaman sheltin tohellus ei siinä tunnu sitten niin missään.

Tässä minun jouluapurini Justus, Luna, Ellu, Sylvi ja Alma.

Torstai-iltana päätin paketoida joululahjat. Keräsin lahjat ensin olohuoneen lattialle ja niitten viereen kuskasin lahjapaperirullat, teipin, sakset ja lahjanarun. Sehän aiheutti heti kovastikin kiinnostusta noissa nelijalkaisissa. Kun ensimmäistä paperirullaa  leikkasin, tulivat jo liiankin lähelle. Yritin niitä sekä hyvällä että jopa pahalla saada kauemmaksi, mutta ei auttanut sitten niin mikään. Keksin lopulta törräyttää pari kertaa lahjapaperirullaan ja kylläpä hävisivät vikkelästi nuo yliuteliaat koirat kukin omiin suuntiinsa. Ja pysyivätkin kauempana. Ainoa uskalias oli Sylvi, joka metrin päästä seurasi todella tarkkaan tekemisiäni. Kun käärin lahjaa paperiin ja vedin narua saksilla kiharalle, sen katse seurasi käden liikettäni ihmeissään. Eipähän tarvinnut yksin paketoida. 

Lauantaina siivosin alakerran, siinä kun on eniten hommaa. Tai nopeastihan sen normaalisti siivoaa, mutta kun halusin saada lattioista jokaikisen karvan ja pissan ripauksenkin pois, siivous vaati enemmänkin huolellisuutta. Kun keräsin mattoja pois (no, niitähän on vain kaksi tähän saakka lattialla ollut), sain heti viisi kaveria tätä toimintaa seuraamaan. Ja eihän ne vierestä sitä seuranneet, vaan tietenkin sen maton päällä, jota rullalle yritin laittaa. Kun lopulta sain matot kainaloon ja lähdin viemään ne ulos, jätin koirat sisälle - sen verran vuosia on kokemusta, mikä siellä olisi odottanut. Niihin siis iskeytyy räyhähenget heti, kun heitän maton lumihankeen ja alan puistelemaan. Ne hyppivät mattojen päällä, haukkuvat, yrittävät ottaa matosta kiinni jne. Toinen kauhistuksen paikka on, kun heitän matot aidan päälle ja alan niitä harjailemaan. Omia hermoja suojellakseni jätin siis suosiolla  kaikki sisälle. 

Imurointi meidän huushollissa on myös nykyään hermoja koetteleva toimenpide. Ennen Justuksen ja Sylvin tuloa yksikään vanhemmista koirista ei välittänyt tuon taivaallista, kun imurin kaapista otin ja sen käyntiin laitoin. Niitä piti pukkia imurin putkella pois edestä, eikä sekään aina tahtonut auttaa. Nyt nuo räyhähenget iskevät koiriin heti, kun otan kaapissa imurista kiinni. Luna on se pahin. Olenkin antanut itseni ymmärtää, että se haluaa räyhäämisellään näyttää pienemmille, miten tuo imuripaholainen tainnutetaan - siinä tietenkin onnistumatta. Nyt sitten räyhäämisen ja mahdottoman älämölön välttääkseni laitoin kaikki koirat portin taakse. Se olikin päivän paras ratkaisu, koska sain imuroida ja  pestä höyrypesurilla lattiat täysin rauhassa ja hyvillä mielin.

Pölyjen pyyhkimisessä minulla on aina kaverit mukana. Olenkin miettinyt, miten saisi noitten kuonoon pölyrätit tai -huiskut kiinni, että voisivat jokaikistä hyllyiltä tai pöydiltä nostamiani esineitä haistellessaan samalla pyyhkiä pölyt niistä. Uteliaisuudessa ei siis ole mitään rajaa, kun on pölyjen pyyhkimisestä kyse. 

Eilen paistoin piparkakut. Arvaatte varmaan, etten sitäkään yksin tehnyt. Tunteroisen seisoskelin keittiössäni painellen piparkakkumuotilla sydämen ja kukan muotoisia pipareita. Viisi koiraa kiersi jaloissa odotellen, että jotain tippuisi lattialle. Välillä joku makaa lötkötti lattialla ja sitä sai olla pukkimassa pois edestä. Kun kaikki piparkakut oli paistettu, annoin kaikille maistiaiset. Kyllä hiukkasen otti päähän, kun palaset suorastaan hotkaisiin käsistäni - puraisematta edes. Eiväthän nuo  ehtineet saada edes makua siitä, kuinka hyviltä itse tehdystä taikinasta paistetut ruskeat piparkakut maistuvat!
Ei niin kauniita ole, mutta tärkeintä on sisäinen kauneus - tässä tapauksessa maku.

Nyt minulla on kuusiongelma. Meillä on noin 20 vuotta ollut muovikuusi. Ostimme sen joskus siksi, kun rivitalossa asuessamme kuusen hävitys loppiaisena oli hankalampi juttu. Nyt tässä Käpylänperällä asuessani ja metsässä melkein kyyneliä vuodattaessani nähdessäni kaadetun männyn tai kuusen, en ole sitten oikeaa kuusta halunnut. Paitsi. Viime jouluna tulin S-marketista ulos ja katastin nopeasti vieressä olleita joulukuusia, ja siellä yksi kuusi suorastaan huusi: "Ota minut!" Taistelin hetken omatuntoni kanssa, mutta ostin lopulta sen kuusen. Toin sen heti sisälle ja olihan se kaunis. Tunsin, että olin antanut sille hyvän loppuelämän, kun se sai meidän kanssamme joulua viettää. Nyt sitten taistelen itseni kanssa, pelastanko toisen kuusen vai laitanko sen pölyisen ja hyvin palvelleen muovikuusen sisälle. Ja onhan tässä toinenkin mietinnän paikka: miten uroskoira suhtautuu, kun on oikea puu sisällä. Merkkaileeko se koko ajan vai antaako olla puun rauhassa. Toisaalta ajattelen, että varmaan neulaset pysyisivät paremmin kuusessa, kun saisivat pissaa ravinnokseen :)

Ja kun viiden sheltin kanssa joulu tuntuisi todella tylsältä, meille onkin sitten tulossa todellinen koirajoulu. Joulun ajan meillä tulee olemaan yhdeksän koiraa! Tulevana keskiviikkona meille tulevat joululomalle Valto, Siiri ja Nelli - Valto ja Siiri shelttejä ja Nelli collie. Joulun ajaksi tulevat tietenkin lapseni Henrin ja Vilma ja Vilman mukana Ada. Elikkäs kahdeksan shelttiä, yksi collie ja kolme ihmistä. Mitäs luulette, onko meille ihmisille istumapaikkoja vai valtaavatko nojatuolit ja sohvan jotkut muut. Saadaanko syödä jouluateria rauhassa kenenkään läähättämättä ja kerjäämättä pöydän vieressä. Entäs sitten lahjat kuusen alla - saavatko olla rauhassa siihen saakka, että tonttu ne jakaa. Jännitettävää on siis muutakin kuin joulupukin tulo :)

Oikein Ihastuttavan Ihanaa ja Rauhallista Joulua teille kaikille!



14. joulukuuta 2017

Impi-juttu Kalevan blogissa

Kirjoitin eilen Kaleva.fi-sivun Blogit-osioon uuden kirjoituksen. Tarkoitus oli kirjoittaa myös tänne, mutta hoksasin, että voihan sen lukea Kalevan sivuiltakin :) Tässä linkki sinne:

Impi toistamiseen ex-impi


Ilme vaikuttaa kyllä tässä kuvalta siltä, että Impi nautiskelee... 
Impi ja ihailijansa.

15. lokakuuta 2017

Voi hyvänen aika tuota karvan määrää!

Huh, onpas taas sujahtanut aika sukkelaan viime päivityksestä! Shelttielämä on kuitenkin jatkunut samaa rataa kuin ennenkin. Hoitolaisia on tullut ja lähtenyt. Penikat Sylvi ja Justus senkus kasvavat - ja varsinkin Sylvi! Isot neidit pysyvät onneksi samoissa mitoissaan, tai oikeastihan ovat jopa pienentyneet. Pienentyminen ei kuitenkaan ole kuin vain ulkonäöllistä, painot eivät ole tippuneet. Eli meillähän on nyt siis se maailman mukavin aika eli karvanlähtö! Ja kun kolme muhkeaturkkista neitiä sitä karvaa pudottelee, ei se mikään läpihuutojuttu ole, ei tosiaankaan!

Pari viikkoa olen syleskellyt karvoja suustani, paistanut koirankarvamunakkaita, voidellut ja syönyt karvavoileipiä, nyppinyt ja harjaillut tarraharjalla karvoja vaatteistani, imuroinut sohvaa, tuolia ja lattioita sen sata kertaa päivässä. Missään ei karvatonta kohtaa varmasti meillä ole ollut. Niitä leijailee joka huoneessa ja kummassakin kerroksessa. Nurkat on täynnään karvatuppoja. Sohvalle ei juuri viitsi istua ennen imuroimista ja yläkerran portaat on harmaina karvoista. Nii-in, karvoja, karvoja, karvoja - joka puolella!

Olen menneellä viikolla nuo kolme neitokaista kertaalleen harjannut ja kammannut. Aikamoinen määrä pohjavillaa on tullut muovipussiin sujautettua. Kolmesta koirasta saisi koottua ihan varmasti yhden kokonaisen sheltin. (Ja mielellään urossheltin, kun käsittääkseni uroksilla ei moista noin kokonaisvaltaista karvanlähtöä ole...)

Näistä kyllä sen yhen blue merlen sais...
Luna se vaan tykkää olla harjattavana, vaikka varmasti se pohjavillan
kampaaminen ei niin mukavalta tunnu.
Kun tuo karvanlähtö alkoi, tuli mieleen, kuinka nurinkurista tuo shelttien turkin kasvattaminen on. Ensin syötetään kaiken maailman ruuat ja ravintolisät, että saadaan turkit muhkeiksi ja kauniiksi näyttelyitä varten. Kun karvanlähtö tulee, toivoo, että sitä turkkia olisi mahdollisimman vähän. Tai ainakin, että tippuisi mahdollisimman nopeasti pois. Sitähän se ei tee, tietenkään. 

Nyt kun olen saanut kammattua suurimman osan pohjavillasta pois, on edessä koirien pesu, että saisi ne loputkin karvat irti. Sehän ei mikään maailman kiitollisin tehtävä ole. Jo koiraa pestessä karva irtoaa ihan mahottomasti, ja pyyhe on kuivauksen jälkeen kuin toinen sheltti. Sen jälkeen on koira vielä kuivattava ja sehän tapahtuu huipputehokkaalla  turkinkuivaajalla. Kaikki sellaisen laitteen omistavat tietävät, minkämoinen karvamäärä on kuivauksen jäljiltä kuivaajan silmissä, suussa, korvissa, nenässä, vaatteissa, lattioilla, katossa, seinillä ja ties missä. 

Lopussa kuitenkin kiitos seisoo ja koira on - toivottavasti - kaiken lähtevän karvansa menettänyt. Ja jälleen voi alkaa odottamaan turkin kasvua muhkeaksi ja kauniiksi...

Hoitolaiset 

 

Aada ja Ada olivat viikko sitten hoidossa meillä. Eivät onneksi paria tuntia kauempaa yhtä aikaa olleet, kun Ada ei tykännyt Aadasta eikä Aada Adasta. Hammasta näyttelivät toisilleen, kun lähietäisyydelle pääsivät.

Aada-neiti
Ada odotteli emäntäänsä ja isäntäänsä, jotka nukkua torsottivat sunnuntaiaamuna liiankin pitkään yläkerrassa.
Ada, Ellu, Sylvi, Alma, Luna ja Justus
Onni ja Nino tulivat viikonlopuksi hoitoon, kun emäntänsä Lillebergin Päivi lähti Jyväskylän näyttelyyn. Tuloiltansa torstain Onni vaan odotteli eteisen oven edessä, milloin emäntänsä sen tulee kotiin hakemaan. Pikkuhiljaa kuitenkin kotiutui ja otti jo minut ilolla vastaan, kun tulin kotiin. Ja Onnihan on oikea diiva, urossellainen (siis oikeastihan se on todella herkkä). Kun laitoin pannan kaulaan, se vingahti. Kun se makasi sohvalla vieressäni ja sitä aloin silittämään, se vingahti. Otti kuitenkin ensi järkytyksensä jälkeen rapsutukset todella mielissään vastaan. On se kyllä niin ihana poika, persoonallisuus. Ninohan oli heti kotonaan. Aikansa minua sohvan vieressä tuijotettuaan hyppäsi sohvalle syliini ja nautiskeli muitten kateellisesti katsoessa rapsutuksistani. Lenkillä sitä oli aivan ihana seurata, kun se muitten mukana iloissaan ja onnessaan juoksenteli. Siitä näki, kuinka se nautti kaikesta. 

Harmi, kun en saanut otettua kunnon kuvia pojista, mutta tässä yksi kuva lenkiltä tänä aamuna. Oli aivan ihana aamukaste ja -sumu ja nautin täysillä itsekin!



Näyttelyihin en tänä vuonna ota osaa. Ensi vuonna on tarkoitus sitten Justustakin kehään viedä. Sylvin kasvua tässä seurailen ja jos ei collien kokoiseksi kasva, sekin kyllä näyttelyyn ressu joutuu. Tämän vuoden lopun nautin vain kotosalla ja metsässä näiden viiden - ja välillä hoitolaisten - kanssa ihan vaan oleilusta ja juoksentelusta.

10. syyskuuta 2017

Vastauksia kommentin lähettäjälle

 
Justus ja Sylvi


Kiitoksia ensinnäkin kysymysten lähettäjälle! Ajattelinkin vastata tähän, jos jotakuta toistakin nämä asiat kiinnostavat. Vastaan siten, miten itse shelttejäni ruokin ja miten itse olen asiat kokenut.   

Kysymys: Voiko koiraa pitää omalla pihalla vapaana (asun siis maalla ja aika pienellä paikkakunnalla) vai tarvitseeko se aitauksen?

Vastaus:  Sheltin voi hyvinkin opettaa olemaan vapaana pihalla, vaikka ei aitaa olekaan. Useampi kasvattini asuu omakotitalossa, jossa ei ole aitaa pihalla, ja hyvin ovat oppineet rajat eivätkä niitä ylitä. Tietenkin pitää olla tarkkana, ettei joku ohi menevä koira tms. pääse viemään liikaa sheltin huomiota  ja innosta perään lähtemiseen. Eli rajat pitää olla sheltillä hyvin hallussa, että sen uskaltaa esim. yksin ulos jättää. Aitaus tietenkin helpottaa omistajaa ja onhan se turvallinen vaihtoehto.

Meillä on aidattu piha ja portti saattaa aueta itsekseen. Kun koirat sen huomaavat, ne vaan jäävät aukinaisen portin eteen tyhmänä tuijottamaan, mutta eivät lähde pihalta pois. Alma saattaa kyllä ampaista tiellä liikkuvan hevosen tai koiran perään, ja vetää sitten tietenkin koko muun porukan perään. Mutta jos ei mitään näy, siinä ne vaan seistä tököttävät ja odottavat, että laitan portin kiinni.

Kysymys: Millainen ruokavalio shetlanninlammaskoirilla yleensä on? Eli syökö paljon viikossa/päivässä? Ja tarvitseeko paljon "oheisruokaa" (eli lihaa yms nappuloiden lisäksi)?

Vastaus: Meillä kaikki syövät kaksi kertaa päivässä, aamulla, kun herätään ja illalla lenkin jälkeen. Sylvikin on nyt muuttanut kahteen kertaan päivässä. 

Annan nappulaa ja lihaa, puolet nappulaa ja puolet lihaa. Nappuloita annan vanhemmille 0,5 - 0,75 dl/kerta. Lihaa en ole punninnut, mutta saavat broileria, nautaa, naudanmahaa, sisäelimiä ym. Annan myös broilerin siipiä, kalkkunan kauloja ja joskus naudan rustoluuta yhtenä ateriana. Possua en ole antanut pitkiin aikoihin, kun Lunalla menee siitä maha kuralle heti.

Tällä hetkellä on meidän koirillamme ruokavalio hyvällä mallilla. Pystyn syöttämään samaa ruokaa kaikille, aikuisille aikuisten ja pennuille pentujen ruokaa. Välillä minulla oli neljälle koiralle kolme eri ruokaa.

Jokainen sheltti on yksilöllinen. Joka sopii tälle sheltille, voi olla huono vaihtoehto toiselle. Pelkällä nappulallakin voi koiransa ruokkia. On kuitenkin seurattava, mikä ruoka ja ruokavalio on omalle sheltille se paras. Yhtä ja oikeaa ruokavaliota kun ei ole olemassakaan.

Kysymys: Miten voisi suojata mm. sähköjohtoja koiralta ja onko sheltit herkkiä haukkumaan? Eikös ne ole aika "herkkiä" maistelemaan kaikkea ja netissä on myös puhuttu että sheltit on helposti haukkuvia ilman koulutusta...

Vastaus: Pentuna koira maistelee ja puree vähän kaikkea. Toiset eivät innostu muista kuin leluista, toiset taas maistelevat kaikkea. Minulla ei ole pennut koskaan innostuneet sähköjohdoista, mutta kaikkea muuta on kokeiltu. Crocsit ovat ne kaikkein mieluisimmat. Sylvi nyt puree ihan mitä vaan, joten olen ottanut varmuuden vuoksi aina sähköjohdot irti ja nostanut piiloon, kun en ole itse kotona. Olen kuullut, että johtoihin on laitettu pippuria tai valkosipulia, mutta en osaa sanoa, kuinka hyvin ne toimivat. Ehdottomasti kuitenkin kaikki johdot kannattaa ottaa irti seinästä, jos ei itse ole kotona vahtimassa, mitä pentu tekee. 

Meidän koirat ovat herkkiä haukkumaan. Asumme sen verran hiljaisella paikalla, että kaikki ylimääräinen, esim. hevonen tai toinen koira tiellä aiheuttaa mahottoman mölinän. Autoja ja ihmisiä eivät kuitenkaan hauku pihalla.

Meille ei pääse tulemaan niin, ettenkö sitä tietäsi jo siitä, kun auto ajaa pihaan tai viimeistään silloin, kun portti aukaistaan. Kun vieras on vastaanotettu, koirat hiljentyvät. Paitsi Luna, joka hakee huomiota ja odottaa vieraalta rapsutuksia. 

Jotkut sheltit eivät hauku juuri ollenkaan. Ada (Alman pentu, joka on tyttärelläni) asuu kerrostalossa eikä hauku ollenkaan. Kun Ada uuteen kotiinsa meni, Vilma opetti sen olemaan haukkumatta, ja se osaa sen todella hyvin. Lenkilläkään ei ääntä päästä. Meille tullessaan Ada kyllä haukkuu, esimerkin näyttäjiä kun täällä on. Yhden sheltin voi hyvinkin opettaa olemaan haukkumatta, mutta useamman kanssa on hiukkasen eri juttu :) Varmasti tuo minunkin lauman hiljaiseksi saisi, mutta kun yksikseni noitten shelttien kanssa asun, olen tottunut haukkumiseen enkä ole saanut asialle mitään tehtyä.

Tässä nuo viisi shelttiäni odottelevat, että pääsisivät jo yläkertaan nukkumaan. Lunaa ei kuvassa olo juuri kiinnostanut. Alma odottaa, että pääsisi sohvalta takaisin sohvatyynyn päälle nukkumaan. Kolme keskimmäistä vaan tekevät, mitä pyysin, eli "tässä me maataan, otahan se kuva" :)

Syksyn tunnelmia

Syksy on tulossa ja pimeät illat sen mukana. Ensimmäiset pimeät illat olivat Justukselle ihmetyksen aihe. Kun menimme pihalla, se jäi seisomaan heti oven eteen. Haisteli kovasti eikä oikein tiennyt, minne mennä. Pikkuhiljaa uskaltautui jopa nurmikolle. Nyt jo pihavalon loisteessa juoksevat Sylvin kanssa metsän reunoja myöten.

Eilen siivosin ja illalla laitoin kynttilöitä alakertaan. Parikymmentä tuikkua siellä täällä toivat ihanan rauhallisen tunnelman. Pennutkin rauhoittuivat nukkumaan. Sylvi laittoi nukkumaan keskelle lattiaa Justuksen sänkyyn niin rauhallisen ihanaan uneen.

Sylvin ihana uni <3
 




Tänään on Sylvillä ja Justuksella vauhtia riittänyt. Vettä tulee taivaan täydeltä, eikä märkä nurmikko oikein innosta noita ulkona juoksemaan. Sisällä sitten onkin tapeltu, juostu, leikitty ja välillä pidetty aivan mahdotonta ääntä. Sen jälkeen kumpikin läsähti nukkumaan lattialle. Justuksesta sai tällaisen kuvan. Kävisi seisomakuvasta, kun asento on melkein sama :)


Metsässä on aivan mahdottomasti puolukoita. Niitä sitten olen poiminut ja syönyt.  Justushan on ollut aivan mahdoton mustikan syöjä. Se saattoi yhtäkkiä hypätä polulta metsänpuolelle, kun haistoi mustikanvarpuja lähistöllä. Niitä se sitten söi ja söi ja söi. Nyt ei mustikoita juuri enää löydy, mutta puolukoita on metsä punaisenaan. Ja ne kelpaavat myös koirille, ja ehkä liiankin hyvin. Kun itse löydän hyvän puolukkapaikan ja alan niitä poimimaan, kaikki viisi koiraa ovat siinä samassa syömässä juurikin niitä samoja marjoja. Ämpäriin saakka en koskaan varmasti puolukoita saisi kerättyä, jos nuo koirat mukana olisivat. 


Eilen oli aivan ihana ilma ja metsässä vietettiin toista tuntia. Söimme puolukoita, tietenkin, ja koirat vetelivät välillä kunnon spurtteja. Kuvaan nuo kaikki piti tietenkin ikuistaa. 


Olen aloittanut Kaleva.fi:n bloggaajana. Kirjoitan sinne Shelttielämää-blogia, jossa kerron näistä meidän shelteistämme ja elämästämme. Olen nyt julkaissut toisen blogikirjoituksen, jossa kerron jokaisesta näistä sheltistäni hieman enemmän. Blogini löytyy osoitteesta: https://blogit.kaleva.fi/shelttielamaa/

Käyhän tutustumassa! Kun olet rekisteröitynyt sivuille (vaikka facebook-tunnuksilla), voit seurata blogikirjoituksiani sivun oikeassa reunassa olevaa Seuraa-linkkiä painamalla. Kalevasta löytyy paljon muutakin mukavaa uutisten lisäksi.

3. syyskuuta 2017

Mettälenkillä porukan kans

 Aivan ihana viikonloppu on ollut säitten suhteen. Lämpöä ja auringonpaistetta on riittänyt ja ne ovat houkutelleet meidätkin metsään useampaan kertaan. Tänään otin sitten oikean kamerankin mukaan, kun ei kännykamera ehdi noitten väkkäröitten liikkumisia ikuistamaan kunnolla. Kuljeskeltiin meidän metsässä sinne tänne toista tuntia. Välillä pysähdeltiin katsastamaan kaunista metsää, välillä mentiin sitten ja lujaa. Voi että nautin!

Näinpä sitä sitte lähdettiin matkaan. Ja Alma otti heti hajuraon meihin muihin :)
Kun lähdemme, laitan nappuloita taskuun. Luna sen muistaa ja pysähtelee aina välillä
tarkistamaan, josko sieltä taskusta jotain tulisi hänellekin. Useimmiten ei tule :)
Ja taas kantajansa kokoon sopiva keppi .
Voi Sylvi-parkaa! Taas Justus kiusaa!
"Oho, miten siinä noin kävi?!"
Palaverin paikka.
"Hei kaverit, nyt on nappuloita jaossa!"
Justus <3
Mitähän tässä haistellaan...
Alma omissa maailmoissaan.
Olen niin ylpeä tästä pojasta! Jo 6 kk:n ikäisenä se tämän taidon hoksasi. On se jotenkin niin jännä,
miten pojat tämän aina oppivat, vaikkei ole ketään esimerkkiä edes näyttämässä.
Kaikki kuvassa <3
Ellu ja Luna - merlet :)
Alma huomasi jotain haukuttavaa ja Elluhan oli heti kaveriksi.
Alma, joka lokakuussa täyttää 8 vuotta <3
Ellu, 4 vuotta <3
Luna, 9 vuotta <3
Ja tässä kaikki: Alma, Sylvi, Ellu, Luna ja Justus.
Henri tuli käymään kotona ja saimme otettua muutaman seisomakuvan Sylvistä. Minähän sitä yritin yksin tehdä. Seisoskelin pihalla kamera valmiina ja odottelin, että Sylvi pysähtyisi ja seisahtaisi kunnon asentoon. Tekihän se sitä, mutta suoraan edessäni enkä päässy sivulle sitten niin millään. Lenkillä se ei seisahtunut hetkeksikään, joten eipä se kuvaaminen onnistunut sielläkään. No, sisällä sitten Henrin kanssa siitä kuva saatiin. Minä seisotin sitä trimmipöydällä ja Henri napsutteli kuvia sen kun ehti. Jokunen ihan hyväkin sieltä saatiin. Tässä pari kuvaa. Siis Sylvistä. Joka mitattiinkin tänään ja oli 28 cm :)




Hiukkasen venytystä nappulaa kohti...

2. syyskuuta 2017

Vihdoin blogin ulkoasu sai uutta ilmettä!

Olen noin sata vuotta aikonut uudistaa blogin ulkoasua, mutta en vaan ole sitä saanut tehtyä. Eilen illallaminulla jostain syystä oli aivan mahdottomasti energiaa. Ei ollut mikään paikka kipeä ja olo oli todella pirteä. Siivosin, käytin koirat ja laittelin muutenkin kotia kuntoon. Kun en tällä kertaa viitsinyt olohuoneen järjestystä vaihtaa, kävin blogin kimppuun. Ja sainpa jotain aikaiseksikin. Vielä jäi sivuja korjaamatta, mutta pikkuhiljaa nekin sieltä valmistuvat. 

Samalla kun nyt tätä kirjoitan, huutelen "Sylvi, ei!". Sillä on jälleen se "puren kaikkea" -päivä. Käytiin äskettäin pihalla ja sieltä se alkoi. Seurailin Sylviä kamera valmiina pitkin pihaa ajatuksena saada siitäkin seisomakuva. Ihan muut kuin seisomiset sillä kyllä mielessä oli.

"Miltähän tuo kivi maistuu?"

"Entäs tämä marjapensas?"

"Tätä tuolinjalkaa olen jo maistanut, ja hyvältähän se maistuu!"

Ja seuraavaa kohdetta etsiskellen...

Samaan aikaan, kun tuo yksi touhusi omiaan, muut seisoskelivat pihalla ja varmaankin mielessään huokailivat Sylvin aktiivisuutta. 

Luna itselleen ominaisessa asennossa, pää alhaalla. Sitä niiiin ahdistaa, kun ruoho ja
laatat ovat märkiä, eikä minnekään voi astua!

Justus seuraili Sylviä, mutta ei kiinnostanut sen perään nyt lähteä.

Tässä Justus tuijottelee metsään, ihan rauhassa, ja varmaan haaveilee
sylvittömästä kodista <3

 Luulivat minun häviävän ja peräänhän niitten piti lähteä. Luna miettii, miten ihmeessä tässä
nyt noin kävi ja miten ihmeessä se nurmikolta pääsee pois kastelematta enempää tassujaan.

Joistakin vaan on niin helppo ottaa seisomakuvia. Ellu, kuten Justuskin, saattavat
seisoskella haaveilemassa ja eihän siinä auta muu kuin napsasta kuvia.

Alma ja Ellu olisivat valmiita lenkille. Kerroin, että lähdemme, kun sumu hälvenee,
ja siitäpä Alma sitten veti porukan sisälle avoinna olleesta ovesta.
Kyllä ne on niiiiin viisaita nuo mun mussukat :)