24. kesäkuuta 2019

Elämäni pisin tunti

Nyt voi jo huokaista helpotuksesta, mutta vielä puolitoista tuntia sitten oli meneillään elämäni pisin ja karmein tunti. Martta hävisi lenkillä!

Kuuden maissa oli metsälenkille lähtö, kuten tapana on. Koirat sekosivat täysin, kun sohvalta nousin, kuten tapana on. Pannat kaulaan, hihnoista kiinni ja menoksi siis. Kun pääsin metsätien päähän, päästin kaikki koirat irti, vanhimmasta nuorimpaan. Siinä kävellä päkyteltiin, hypeltiin kaatuneiden puiden yli ja nautittiin luonnon rauhasta - kunnes tapahtui se koiranomistajan kauhein hetki: yksi koira oli hävinnyt! Ja tämä koira oli Martta, tuo pieni, 14-viikkoinen suloisen ihana tyttö! Noin kaksikymmentä metriä sitten sen pomppimista seurailin - ja yhtäkkiä sitä ei ollut missään! 

En tiennyt oikein mitä tehdä. Seisoskelin paikallani ja kutsuin Marttaa kutsumasta päästyäni. Mietin, mihin ihmeeseen se oli voinut mennä. Ihan kuin olisi hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Mietin, oliko isoja lintuja näkynyt. Olisiko voinut haistaa käärmettä ja jäädä jonnekin makaamaan. Ääntäkään siitä ei kuulunut, joten kumpikaan vaihtoehto ei mielestäni ollut voinut tapahtua. Kiertelin samaa paikkaa toisten koirien haukkuessa ympärilläni. Ajattelin, että huonoja paimenkoiria ovat, kun noin antoivat pienimmän mennä hukkaan. 

Monenlaiset ajatukset tosiaan kävivät mielessäni, kun yritin järkeillä, mihin ihmeeseen pieni koira voi hävitä jälkiä jättämättä, ääntäkään päästämättä. Tässä vaiheessa ensimmäisen kerran rukoilin enkeleitä, että Martan löytäisin. Kiertelin metsää laajentaen kehää suuremmaksi ja suuremmaksi. Etsiskelin sitä joka kuopasta, ruohotupsun takaa, kivien välistä, joka paikasta. Yllättävän rauhallisesti kuitenkin pystyin ajattelemaan ja etsimistä jatkamaan. 1,5 tuntia kiersimme neljän koiran kanssa ympäri metsää, tarkistaen myös, olisiko Martta juossut tielle, joka kyllä on niin kaukana, että epäilin sitä kovastikin. 

En kuljeta kännykkää lenkillä koskaan mukana, kun haluan nauttia luonnosta ihan rauhassa. Tällä kertaa kaipasin kännykkää kovastikin, että olisin voinut soittaa kavereita Marttaa etsimään. Ja pakkohan oli sitten lähteä hakemaan sitä kotoa. Matkalla kotiin pyysin enkeleiltä, että ovat ohjanneet Martan kotiin. Huutelin sitä kotiin päin kävellessäni ja jotenkin tuntui, että kyllä Martta löytyy. Kotipihaa lähestyessäni kerroin pihallaan oleville naapureilleni, että Martta oli hävinnyt ja katselin samalla omalle pihalle. Ja arvatkaapa, mikä siellä pihalla istui: Martta!  Tuo pieni 3,5 kuukauden ikäinen soopelityttö oli osannut tulla takaisin omaan pihaan eli oli juossut takaisin lenkiltä n. puolen kilometrin matkan! Uskomaton Martta, niin viisas ja fiksu se on! Voi sitä molemminpuolista ilon, onnen ja kiitollisuuden määrää, kun Martan syliini sain!

Mitä tästä opin: Lenkillä pitää aina olla täysin läsnä! Vaikka nauttii metsästä, puista, taivaasta ja auringosta, pitää myös muistaa koirat, ja seurata niiden touhuja koko ajan. Alle minuuttikin voi näköjään olla tarpeeksi pitkä aika koiran hävitä. Enkelit olivat kuitenkin mukana, kun kaikki on nyt hyvin.

En tiedä, miksi Martta oli palannut kotiin. Ehkä se jäi hetkeksi puskaan haistelemaan enkä sitä huomannut, kun alussa pieni paniikkki minulle iski. Tai ehkä se on säikähtänyt jotain ja lähtenyt juoksemaan takaisinpäin.

Seikkailijalle uni maistuu, kuten neljälle muullekin.




22. kesäkuuta 2019

Juhannuksen viettoa - ja muutakin...

Sitä aina kuvittelee, ettei meillä mitään tapahdu, aina vaan on samaa päivästä toiseen. Mutta kun ottaa kameran mukaan pihalle, hoksaakin, että koko ajan tapahtuu jotain.

Tässä kuvia torstai-iltapäivältä, kun odottelimme jo juhannusta ja oli ihanan lämpimän aurinkoinen päivä. Istuskelin välillä ruohikolla, välillä tuolilla, ja seurailin noitten viiden karvaisen touhuja. Kaikkea en hoksannut edes kuvata, kun jäin vain seurailemaan, mitä kukanenkin teki. Naureskelin ja hymähtelin mielessäni.

Yhteiskuva ei oikein sataprosenttisesti onnistunut, mutta siinähän ne kaikki viisi nyt ovat.
Ellu-rinsessa kaipaa korvatrimmiä :) Mutta onhan hän niin ihana.
Ellulla on oma paikka ruohojen syönnillä.
Ihanaiset Ellu ja Justus.
Eihän tätä poikaa voi kuin ihailla!
Justus <3
Voihan Justus <3
Meijän veteraani, Luna <3
Lunan perusasento, suu auki ja ääntä riittää.
Luna ja Lunan ikioma nalle. Luna kuskaa nallen ulos, minä vien sen sisälle. Sama jatkuu päivästä toiseen.
Pikku-Martta <3
Martta tottelee joko nimiä Martta ja Martti. Toivottavasti sille ei tule identiteettikriisiä, kun sitä kummallakin
kutsutaan. Lapset on sitä mieltä, että Martta/Martti saa ihan itse päättää, kumpaa sukupuolta se on. :)
Martta lampaansa kanssa. Justus-ressu ei omalla lelullaan ole juuri saanut koskaan leikkiä.
"Tää on mun."
Pikkuhiljaa alkaa Martasta tulla koikkeliini.
Ja Almakin kuvassa!

Juhannuspäivä vain rentoilua

 

Juhannusaattona tulivat vieraat - tai tuttujahan nuo olivat: Vilma, Tomi, Henri sekä Ada ja Lilja.  ei juuri jaksettu valvoa, kun illalliseksi söimme Tomin tekemät ja maailman parhaimman makuiset hampurilaiset. Niin vei kielen mennessään - ja voimat loppuillaksi.


Njam!!
Juhannuspäivänä heräsin koirien kanssa jo kahdeksan maissa. Kävin jo kuuden aikaan käyttämässä Martan pissalla pihalla ja olihan jo lämmin ilma. Kahdeksan aikaan aurinko lämmitti jo kovasti eikä tuullutkaan. Kun aamupalat oli syöty, heittäydyimme kaikki sinne tänne olohuonetta ja aloitimme Muumi-maratonin tuijottelun tv:stä. Koirat reuhkasivat aamun ja niinpä heillekin tuli odotettu levähdyshetki, kun ihmisetkin heittäyttyivät kukin omille paikoilleen ja paikalleen.


Lelukoirakin pääsi hetkeksi Martan hampaista nukkumaan. Takana Ada.
Alman tapana on nukkua erillään muusta poppoosta. Tai sitten jos sattuu alakerrassa pörräämään
kärpänen tai inisemään sääski, se katsoo parhaimmakseen hyppiä yläkertaan nukkumaan.
Kuusi shelttiä lötköttää.
Justuksella ja Adalla samanmoiset unet.
Lilja paapaa.
Martalla on Lunan takatassu unikaverina.
Ja laitetaan tähän nyt muittenkin juhannusjuhlijoiden rentoilut Muumien parissa.

Henri
Tomi 
Muumipeikko ja Niisku-neiti
Emännät minä ja Vilma
Hattivatteja ja Pikku-Myy

Ja vähän muuta...


Minulle tuli jo vuoden vaihteessa vahva tunne, että tämä vuosi tuo tullessaan jonkin muutoksen elämään. Minulla ei ollut hajuakaan, mikä se muutos voisi olla, mutta nyt ovat asiat loksahdelleet paikalleen ja jotain jo tiedän. Minä siis ajattelen elämästä niin, että kaikki tapahtuu tarkoituksella eli kaikella on jokin tarkoitus. Kun asiat vaan vievät jonnekin suuntaan, on tarkoitus, että sitä tietä sitten mennään. Ja varsinkin, jos sydänkin niin sanoo.

Olen nyt laittamassa tätä ihanaa kotiani myyntiin. Olen pyöritellyt asiaa jo useamman kuukauden päässäni, yrittäen saada koko myymisajatuksen pois ajatuksistani. Aina vaan lopputulema on ollut, että tästä kodista on nyt tarkoitus lähteä. Ikään kuin olisin nyt sen vaadittavan ajan tässä asunut ja on tarkoitus mennä eteenpäin. Minne ja mitä elämä tuo tullessaan, en tiedä.  Toisaalta tuntuu todella ikävältä, mutta toisaalta katse alkaa jo kääntymään eteenpäin. Moni asia tulee muuttumaan, mutta näin on kaiketi tarkoitus. 

Tunne on tällainen, mutta saa nyt nähdä, meneekö tämä kaupaksi ja milloin menee, jos menee. Ajattelen siitäkin niin, että jos ei mene, tarkoitus on sitten niin. Myyntiin kuitenkin laitan ja katsotaan sitten, mikä on lopputulos. Joku tarkoitus kaikella kuitenkin on, jokin muutos on tulossa.




15. kesäkuuta 2019

Martta

Tämä kirjoitus olisi pitänyt tehdä jo viitisen viikkoa sitten, mutta on ollut niin paljon tekemistä ja ajattelemista, etten vaan ole pystynyt keskittymään kirjoittamiseen. Nyt asiat (ei koira-asiat) alkavat selkiytymään, olo on rauhallinen ja pystyy keskittymään johonkin muuhunkin, kuten kirjoittamiseen.

Martta, Usvatar Isabel


Meille muutti aivan ihana pieni soopelityttö toukokuun puolessa välissä, Martta, Usvatar-kennelistä. Tarkoitushan minulla ei missään nimessä ollut soopelia ottaa, mutta eihän tällaisen kaunokaisen edessä voinut kuin sulaa ja vaan haluta sitä itselleen. Olin etsinyt trikkityttöä jo kauan, mutta niin vaan soopelivärikin laumaan sopii.

Olen niin onnellinen, että Tiina ja Juha Karjalainen luottivat minun huostaani ja sijoitukseen tuollaisen kultakimpaleen. Meillähän on yhteisomistus myös Morriksesta (Violetdream Jack Sparrow), joten yhteistyö vaan jatkuu. Ja siitä olen todella kiitollinen Tiinalle!

Martta 11 vkoa.
Martta juuri uuteen kotiin asettuneena, 8 vkoa.
Martta 12 vkoa.
Martta on luonteeltaan aivan superia. Se tykkää kaikista, sekä ihmisistä että toisista koirista, ja häntä vispaa aivan mahottomasti, kun näkee kaukaakin niitä. On todella kiltti ja tykkää kulkea perässäni joka paikkaan. On sillä kyllä toinenkin puoli - Martta kun nimeltään on. Ensimmäisen kerran näin sen, kun yritin lenkillä saada sitä rauhoittumaan istumaan muun joukon keskelle. Kun asetin sitä istumaan, sehän suuttui ihan kunnolla ja ärisi ja yritti jopa purra minua. No, pikkutyttö oli helppo rauhoittaa. Sen jälkeen se on pistänyt koko muun lauman kuosiinsa. Alma on ainoa, jolle se ei uskalla pullikoida. Ellu ja Justus ovat olleet aivan ihmeissään Martan kanssa, kun se on noussut vastarintaan yhtäkkiä, vaikka vain ohi ovat kävelleet. No, jossain vaiheessa varmaan muut näyttävät sille kaapin paikan, kunhan kasvaa tuosta. Pennulle kun eivät isot halua kovin kovasti ilmoittaa omia mielipiteitään.

Martta on monitoiminen ja utelias tyttö. Onneksi ei kovin paljoa ole tuhoa aikaan saanut. Tänään kyllä hoksasin, että oli yhden kesäkengän saanut purtua. Se upposi laumaan heti - itsetuntokin kun kohdallaan on. Martta tykkää olla sylissä. Iltasella tulee sohvalle viereeni nukkumaan ja välillä hakee asentoa ihan sylistäkin


Kyllä odotan innolla, mikä tuosta neidistä oikein isona tuleekaan.On se niiiiiiiin ihana ja kaunis!

Morris kävi toisessa kodissaan


Morris vietti viikon, vähän toista aikaansa meidänkin laumassamme. Kun se meille tuli, heti alkoi leikkiminen Martan kanssa - eikä se siitä hiljentynyt koko aikana. Olivat jo Tiinalla yhdessä leikkineet, joten tutustumisvaihe jäi kokonaan pois. Aika jännän näköistä oli, kun iso poika leikki pienen tytön kanssa, hiukan epäsuhtaiselta näytti. Todella nätisti se kuitenkin osasi Martan kans olla. 









Unelmakin käväisi


Unelma oli hoidossa muutaman päivän. Martta-ressu ei juuri nukkumaan pystynyt, kun Unelma niin tykkäsi leikkiä sen kanssa. Piti välillä laittaa Unelma portin taakse, että Martta sai tirsansa ottaa. Tässä oli kolmen kimppaleikki, kun olivat sekä Morris ja Unelma meillä. Kuvat on ottanut Kati, Unelman omistaja.




Lauman vanhemmilla kestettävää - tai sitten ei


On ollut tosiaan kevään aikana monta hoitolaista, ja vielä Marttakin asettui yhtäkkiä ihan asumaan meille. Todella rauhallisesti ovat vanhemmat Luna, Alma, Ellu ja Justus jaksaneet kuitenkin ottaa jokaisen laumaan mukaan. Ellusta näkee, että sillä on olleet välillä hermot koetuksella, mutta se osaa etsiä oman rauhallisen nurkkansa ja ilmoittaa hampaat irvessä, jos ei halua ketään lähelleen.  Justus on välillä säälittänyt, kun olisi halunnut leikkiä Martan kanssa, mutta muut ovat sen omineet. Paljon ne kyllä leikkivät, kun hoitolaisia ei ole. Luna ja Alma eivät juuri hoitolaisista välitä. Onhan niitä tässä vuosien varrella ollut paljonkin, joten kaiketi ovat tyytyneet kohtaloonsa ja katsoneet parhaimmaksi vaan hyväksyä kaikki - paitsi vääränrotuisi, niitä Luna ei kestä ollenkaan :)

Justus kävi Tuurissa näyttelyssä Ainin, omistajansa kanssa. Hyvin oli osannut kehässä ja matkalla olla.
Justus pääsi myös Vesan kauppaan ihan sisällekin kauppakärryissä kolmen nartun kanssa.
Tämän kuvan on ottanut Aini.
Justus on välillä niin mammanpoika, ettei paremmasta väliä. Minä niin tykkään, kun se
syliin tulee. Jotenkin se on kuin ei siinä olisikaan, huomaamaton, mutta niin läsnä.
 
Ja kyllä se Ellukin haluaa syliin välillä.
Alma yllätti kerran ja halusi lähelle. Yleensä nukkuu lattialla
omassa rauhassaan.
Ja kyllähän se Lunakin sohvalle vierelle tulee. Hyppää kyllä sitten jossain vaiheessa vilvottelemaan
lattialle.
Nytpä sitten elelen viiden sheltin lauman kanssa. Mukavaa on ja kaikki tuntuu sujuvan niin maan perusteellisen sutjakkaasti. Nautimme nyt ihanasta kesästä ja koirat ruohon syönnistä. :)