25. syyskuuta 2012

Agiura korkattu!!

Niin sitä vaan kauhian jännityksen vallassa käytiin Alman kanssa OKK:n kisoissa korkkaamassa agilityuramme. Aivan upeaa oli, vaikka kaikilta radoilta hylly tulikin. Viikonlopusta sain sitä, mitä lähdin hakemaan: oppia ja havaintoja, mitä nyt aletaan opettelemaan, vahvistamaan ja tekemään.

Perjantai-illan työnsin ajatuksen agilitysta pois mielestäni, lauantaiaamuna yritin samaa. Hampaita pestessä kuitenkin jalat muuttuivat muusiksi, kädet alkoivat tärisemään ja sydän hakkaamaan. Mietin jo, pystynkö edes autolla ajamaan kisapaikalle. No, se onnistui, mutta kisapaikalla ei jännitys sitten niin millään tuntunut häviävän. Kun sitten vihdoin oli rataantutustumisen aika, pahin jännitys hävisi, jalat toimivat eikä sydänkään niin mahottoamasti enää pompottanut. 

Eka rata oli agirata ja se rallateltiin läpitte aivan uskomattoman mukavasti. Kepit jäi välistä, kun ohjasin väärin, mutta en jäänyt niitä korjailemaan. Kontaktit olivat uskomattoman upeat, ne se Alma osaa.

Tässä linkki videoon  ekasta radasta, kuvaajana Vuokko Mettovaara. (Kiitos Vuokko!!)

Toiselle agiradalle lähdin varmana kontakteista ja tooooodella epävarmana kepeistä. No, kävi sitten niin, että Alma juoksi kontaktit läpi (!!) ja kepit menivät korjauksella. Elikkä, koskaan ei saa olla varma mistään. Varmaan  kädellä huitaisin Alman suoraan kontakteista (en ole harjoitellut tarpeeksi pelkkää kutsulla lähtemistä!) ja eihän se muuta tarvinnut, kun kuuliainen koira on. Mulla meni keppien jälkeen sekasin kaikki, kun niin hämmästelin, että Alma meni kepit. Mutta älyyttömän mukavaa oli silläkin radalla. Tuloksina oli siis hyllyt, mutta ei se ei hyvää mieltäni ja tuultani haitannut. 

Illalla käytiin Kilpiän Annan ohjaamissa pujottelutreeneissä ja siellä Alma irtos kepeille yli 20 metrin päästä. Meni kuitenkin matkan ennen keppejä "minäpä tässä lönkyttelen" -vauhtia, mutta teki kepit. Avokulmaan irtoamiset onnistuivat 90-asteeseen, mutta kun yritettiin suurempaa kulmaan, Alma kiinnostui namikupista enemmän. Umpikulmaan irtoamista täytyy harjoitella ja paljon. Ja ylipäätään kepit täytyy saada varmemmiksi. Viime syksynä vielä Alma oikein haki kepit, mutta pitkä paussi synnytyksen vuoksi on tehnyt tehtävänsä.

Sunnuntaina mentiin sitte hypärille. Muuten meni mahtavan mukavasti ja vauhtiakin oli, mutta kepit eivät sitten onnistuneet, mun töpin takia. Minä tyhmä seisoa pönötin keppien edessä, ettei Almalla ollut mahdollisuutta edes yrittää niitä suorittaa. Pari muutakin tooosi tyhmää töppiä tuli. Ne töpit ottivat todella päähän, kun olin itselleni rataan tutustumisessa ja vuoroani ootellessa toitottanu, että "vie loppuun asti", "älä seiso keppien edessä" - ja sitten tein just päinvastoin. Huoh! Mutta: edelleenkin hyvä mieli ja upia olo säilyivät!!

Elikkästen. Kisoista sain opin lisäksi myös poltteen jatkaa. Alma on aivan upia ohjattava. Nyt vaan treeniä, treeniä ja treeniä lissää.

Epäilen erittäin vahvasti, että Lunan vatsassa jotain kasvaa :) Lauantaina olivat nännit jo menneet vaaleanpunaisiksi. Ja kahtena yönä Luna on herättänyt minut nuolemalla (viime yönä silmäluonta :)) ja sitä on pitänyt silitellä. On mennyt heti selälleen maaten ja on pitänyt hieroskella mahaa. Läähättääkin aika paljon yöllä. Viime raskaudesta en tuota muista tehneen eikä ollut mitään muistiinpanoissakaan. Nyt kaikki peukut ja varpaat pystyyn, että kaikki menee hyvin loppuun saakka.

Eilen illalla oli taas kerran taisto päällä. Annoin koirille jokaiselle luun - suoraan suuhun, että varmasti jokainen sen saa. Ei mennyt taas kuin muutama minuutti ja Impillä oli Alman luu jo tassujensa välissä - siis oma ja Alman. Luna piti omastaan tällä kertaa todella hyvää huolta. Tunteroisen päästä kaikki luut olivat Impillä. Isommat neidit seistä tönöttivät paikoillaan kumpikin eri puolilla olohuonetta eivätkä uskaltaneet liikahtaakaan. Jos olisivat ottaneet askeleenkin, Impi olisi ärähtänyt ja hyökännyt kimppuun. Se siis suojeli luuvarastoaan. On siitä tullut kyllä aikamoinen hirmu uosta pienestä sulosesta Impula-Pimpula Impistä :)

Ei kommentteja: